VAELLUS KÄSIVARRESSA 5-12.8.1994, HALTI
(Kartat jutun lopussa)
Tein ensimmäisen omatoimisen Lapin vaelluksen Amin kanssa. Lähdimme Suomen Käsivarteen tarkoituksenamme valloittaa Halti ja tutustua kaukaiseen, tuntemattomaan erämaahan. Olin ollut edellisenä syksynä oppipoikana Muotkatunturien vaelluksella, ja niillä opeilla lähdimme matkaan. Sain Muotkalta Lapin kipinän. Tämä oli siis toinen Lapin vaellukseni, Amilla ensimmäinen.
PERJANTAI 5.8.1994, AJOPÄIVÄ
Lähdin Vantaan Rajakylästä työpäivän jälkeen ajamaan Nurmekseen, missä Ami asui. Autona oli vuoden ikäinen Toyota Corolla 1,6 Liftback, ajettu 40 000 km.
Porhalsin yhtä soittoa Nurmekseen, jossa Ami hyppäsi kyytiin. Lähdimme Jokikylän koulun pihalta keskiyöllä reissuun. Tullessamme oikotietä Joensuu-Kajaani-tielle, totesin Amille, että ei tule autoa Kilppikseltä päin. Sanonnasta tuli sittemmin vakio.
Ami ajoi aluksi, ensimmäinen tauko oli Valtimon jälkeen levähdyspaikan pöydässä, josta matka jatkui Sotkamoon ja sieltä oikotietä Kontiomäelle vain kertaalleen eksyen. Kun auton matkamittariin vaihtui toisen kerran täysi satanen, siirryin kuskiksi. Siitä eteenpäin vaihdoimme kuskia sadan kilometrin välein. Apumies piti tarkasti huolen, että pääsee heti rattiin. Vaihdoimme kuskia linja-autopysäkeillä tai levähdyspaikoilla. Nautimme termoksesta Eilan keittämää kahvia, joten pysyimme vireinä.
LAUANTAI 6.8.1994, ENSITUNTUMA TOSI-LAPPIIN
Saavuimme Puolankaan yöllä kahdelta, Ranualle neljältä, Rovaniemi nukkui. Ennen Kittilää Kaukosessa söimme eväskukkoa Onnin Kaupan rappusilla aamuauringon paistaessa nätisti. Bensa oli loppumassa. Paikallinen mies tuli juttelemaan kanssamme pakunsa ikkunasta. Hän oli menossa Kittilään meidän jälkeemme ja lupasi hinata Shellille, jos meiltä loppuu bensa ja olemme tien poskessa. Olipa kohtelias kaveri. Bensa ei loppunut, ajoimme Kittilän Shellille tankkaamaan ja aamukahville. Taidatte olla Metsähallituksen miehiä, ähisi paikallinen kylähullu meille Shellin baarissa. Meillä molemmilla oli päällämme vihreät vaelluspuvut. Kiistimme asian, mutta se vain jatkoi, että toinen teistä on ihan varmasti työnjohtaja!
Jatkoimme Levin ja Oloksen ohi Muonioon kellon lyödessä aamukymmentä. Sateli ja paistoi. Ostimme K-Muoniontorista ruokaa. Kyltti näytti Kilpisjärvelle olevan matkaa 196 km ja toinen kyltti 198 km. Kuuset loppuivat Muonion jälkeen, vielä kasvoi mäntyä ja koivua. Ajelimme Neljän Tuulen Tiellä. Seitsemän poroa oli nähty. Liikenne oli lauantai-aamuna verkkaista. Kuttanen klo 11.00, jossa mopopoika kyseli matkamme tarkoitusta. Käännyimme rajan yli Ruotsin Karesuandoon kahville. Kaksi isoa kuppia maksoivat 13 Suomen markkaa.
Pysähdyimme Raittijärvelle lähtevän pitkospuupolun alkuun. Siinä oli koju ja matkamuistoja myyvä Raittijärven mies. Pysähdyimme myös Muotkatakassa, jossa on Suomen maanteiden korkein kohta. Korkeus meren pinnasta on 565,6 metriä. Saana tuli näkyviin ja se suureni lähestyessämme Kilpisjärveä.
Saavuimme iltapäivällä Kilpisjärven Matkailuhotellille, jossa meille oli varattuna vaelluksen jälkeinen yö. Nauttiessamme hotellin ravintolassa siikaa seisovasta pöydästä, kyselimme henkilökunnalta, miten pääsemme Didnu-joelle. Onko heillä joku tuttu kyytimies vai menemmekö sinne taksilla? Hotellin keittiössä työskentelevä Mauri lupasi heittää meidät.
Köröttelimme Maurin kyydissä rajan yli Norjan puolelle Skibottenille johtavaa tietä pitkin 18 km. Jäimme autosta Didnu-joen sillalla ja aloitimme vaelluksemme neljältä iltapäivällä. Oli pilvinen ja tuulinen sää. Suunnitelmamme oli seurata Didnu-jokea sen alkulähteille asti, mikä muodostuu kartan mukaan useasta peräkkäisestä pikkujärvestä.
Rimpuilimme ylipainavien rinkkojemme kanssa Didnu-joen padolle, josta jatkoimme heikolla polulla joen lähellä ja välillä kauempana. Ajoittain polku loppui kokonaan. Oli raesadetta ja auringonpaistetta.
Pidimme taukoja tunnin välein. Ylämäkeä oli koko ajan. Otimme paljon kuvia, sellaisissa maisemissa ei kumpikaan meistä ole koskaan ollut. Kaukana takana näkyivät Norjan tunturien korkeat lumihuiput. Huomasimme polun menneen väärään suuntaan, eikä Didnu-joen kohinaa enää kuulunut. Tarkastimme asian kartasta, käännyimme takaisin ja palasimme ruostuneen kamiinan luo, jossa valitsimme alas johtavan polun. Se johti puron yli, ja kukkulan kiertämisen jälkeen takaisin Didnulle.
Tunturikoivikko loppui ja alkoi paljakka. Saavuimme jokien risteykseen. Oikealta tuli Gakkur-joki, joka yhtyi Didnu-jokeen. Ei auttanut muu, kuin mennä veteen. Kahlasimme pikkuhousuissa reisiä myöten pajukkojen ohi laajassa jokien yhtymäkohdassa vastarannalle. Nousu jatkui polkua pitkin ja rinkan paino tuntui.
Nousu loppui lopulta ja alkoi tasainen alue, jossa oli usea järvi peräkkäin. Ei puun puuta missään, vain helppokulkuista, kumpuilevaa paljakkaa. Olimme unohtaneet katkaista sauvat, kun puita vielä oli. Ympärillämme oli joka puolella puuttomia tuntureita. Väsytti jo kovasti. Meihin alkoi vaikuttaa raskas nousu ja unenpuute, olimmehan ajaneet nukkumatta läpi yön ja vaeltaneet sen jälkeen pitkän matkan raskaassa maastossa täyspakkauksilla koko päivän ylöspäin.
Lopulta viimeisen järven takana siinsi keltainen Norjan Lossun kämppä, joka oli uusi ja iso. Aurinko heitti viimeisiä säteitään, kun astuimme sisään yhdeltätoista yöllä. Olimme aika poikki, mutta heti, kun heitimme rinkat lattialle, muuttui kaikki hyväksi. Olimme marssineet Jäämerentieltä seitsemän tuntia.
Kämpässä oli nukkumaanmenopuuhissa norjalainen poromies Antti. joka oli lämmittänyt tuvan. Hän oli korjaamassa poroaitaa, porot olivat niihin aikoihin tulossa alueelle. Poroaita noudattelee Suomen ja Norjan rajaa. Antti asui aika lähellä Lossun kämppää. Keitimme kahvit ja tarjosimme hänellekin. Annoimme hänelle myös kaksi ruislimppua ja kiisselipussin. Pöydän alle Antti oli laittanut kuivaa tuohta ja heinää.
Antti kävi nukkumaan, mutta Amin kanssa menimme istumaan kämpän tuulettomalle seinustalle ja ihmettelemään yötöntä yötä, vaikka oli jo elokuu. Aurinko oli laskenut, mutta ei tullut pimeää. Nautimme Siroksen saarelta Kreikasta kesällä hankittua viiden tähden Metaxaa. Vaimo oli laittanut sen matkaevääksemme vilustumisen estämiseksi. Kömmimme yhden aikoihin kämpän pehmeille patjoille, muita yöpyjiä ei tullut.
SUNNUNTAI 7.8.1994, RANKKAA VAELLUSTA
Heräsin puoli yhdeksältä ja Ami kohta sen jälkeen kolinoihini. Antti nousi myöhemmin. Keitimme kahvit ja juttelimme päivän ohjelmasta. Kerroimme Antille menevämme Haltille Urthaslaakson kautta. Hän sanoi, että Haltille on parasta mennä hänen poroaitaansa seuraten suoraan tunturien yli. Niin hänkin tekisi. Hän näytti kädellään poroaitaa, joka nousi ylös tuntureille. Katsahdimme Amin kanssa toisiamme ja tosiaan, niinhän me teemme! Poroaita menee suurin piirtein Suomen ja Norjan rajaa pitkin Haltille asti.
Antti laittoi heinät kenkiinsä ja sanoi, että se on vanha ja hyvä tapa Lapissa. Tuohet hänellä oli nuotion sytyttämistä varten. Jos aitaa korjatessa hän on kaukana ja menee myöhään, hän nukkuu kiven vieressä. Antti on käynyt kerran etelässä eli Rovaniemellä. Sipottenista hän osti puukon. Hän ihmetteli Suomen karttaa katsellessaan, miten on voitu rakentaa tiet, kun on niin paljon vesistöjä. Lähtiessämme Antti saattoi meidät rappusille ja jäi odottamaan kaveriaan, taksikuski Palmeria Tukholmasta.
Lähdimme taipaleelle tietämättä, mitä oli edessä. Ohitimme huussin ja tulimme rajamerkille 301, joka oli poroaidan vieressä. Rajamerkki oli korkea, keltaiseksi maalattu kivinen rakennelma. Poroaidan alitus oli hankala, sillä Antti oli jo ehtinyt kiristää alalangan. Lossun virallinen rajanylityspaikka oli yksi neljästä ylityspaikasta, jotka oli avattu edellisenä vuonna. Avaamisen suorittivat Suomen Manu ja Tellervo, Ruotsin Kalle-Kustaa ja Silvia sekä Norjan Harald ja Sonja. Samalla tulivat virallisiksi rajanylityspaikoiksi Lossun lisäksi Muurivaaran mutka, kolmen valtakunnan rajapyykin alue ja Haltin takana oleva siivu. Seremoniat pidettiin kolmen valtakunnan rajapyykillä. Manu (70v) palasi sieltä Kilpisjärvelle jalkapatikassa turvamiehensä kanssa.
Lähdimme siis Haltille seuraten poroaitaa. Kuljimme aidan oikeaa puolta, eli olimme Suomen maaperällä. Rajan ylityksiä ei ole lupa tehdä tunturissa. Tapaamme Enontekiön käräjillä, jos jäätte kiinni, sanottiin minulle, kun soitin Enontekiön Poliisille ennen reissuamme.
Nousimme pikkuhiljaa korkealle ja maisemat avautuivat. Tulimme Urthasvarrin huipulle, joka oli ensimmäinen yli 1000 metrin tunturimme. Maasto oli pelkkää rakkaa. Aita kiemurteli molempien maiden puolella etsiessään helpoimpia reittejään lampien, pikkujärvien ja purojen lomitse. Käytimme kahlatessa veljen tekemiä kernisuojuksia, jotka ylettyivät polviin asti. Sivuutimme luultavasti Suomen korkeimmalla olevan lammen, joka oli 1124 metrin korkeudella. Tulimme toisen tonnisen tunturin laelle ja sen jälkeen Marfevarrin huipulle, joka on 1100 metrin korkeudella. Kolmas tonninen jo!
Laskeuduimme vaivalloisesti poroaidan langoista kiinni pitäen alas putouksen viereen, johon teimme asennon. Pystytimme teltan kovassa tuulessa ainoalle nurmikkoiselle paikalle keskelle rakkaa jyrkänteen reunalle. Amilla oli trangia ja hän ryhtyi kokiksi. Nautimme kalakeittoa ja leipää. Istuimme iltaa putouksen pehmeillä reunoilla kanervien päällä. Yöllä pelkäsimme, että tuuli vie telttamme. Emme oikein saaneet nukuttua siinä lepatuksessa.
MAANANTAI 8.8.1994, HALTIN VALLOITUS
Tuuli oli yöllä heikentynyt. Teltasta piti tulla ulos varovasti, sillä puolentoista metrin päässä oviaukosta oli seitsemän metrin äkkijyrkkä pudotus. Emme syöneet aamiaista, vaan teltta kasaan ja tunturiin. Näimme kahden vanhemman ihmisen ylittävän joen ja nousevan Vuobmakasvarrille. Kohosimme heidän perässään tunturille ja se oli neljäs tonnisemme.
Poroaita meni reilusti Norjan puolelle ja me sen perässä. Se meni niin vasemmalle, että hirvitti. Haltin huipulle ei mennyt aitaa, se olisi helpottanut. Jatkoimme ylämäkeä yhä ylemmäs. Kaikkialla oli edelleen pelkkää rakkaa. Olimme kivierämaassa. Jos kivikon välissä oli neliönkin kokoinen sammallämpäre, makasimme siinä heti vuorotellen.
Aloimme olla huolissamme, ettemme vain kulje Haltin huipun ohi. Tiirailimme jatkuvasti oikealle. Äkkiä Ami huusi, että keltaista näkyy. Hän tarkisti asian kiikarilla ja totta se oli. Kaukana ylhäällä oli rajakivi ja sinne aloimme kavuta. Rinkat eivät enää painaneet, kun pääsimme oikealle tielle. Emme olleet kulkeneet liian kauas, mutta vähällä se oli.
Rajamerkki oli samanlainen, kuin Lossulla. Siinä oli numero 304 ja se oli Käsivarren kaukaisimmassa kolkassa. Virallinen rajanylityspaikka siinä kuitenkin oli. Tauko ja sitten eteenpäin rajamerkille 303 B, jonne oli helppo löytää lumikentän yli. Saavuimme Suomen huipulle klo 18.00. Laitoimme nimet kirjaan. Numeroni oli 36810 ja Amin 36811. Laki oli sitä yhtä ja samaa kivikkoa. Siellä oli samaan aikaan kaksi muutakin miestä. Lähellä oleva Norjan puoleinen nyppylä oli vähän korkeammalla.
Lähdimme laskeutumaan merkattua reittiä alas. Matalat merkkikepit olivat näköetäisyydellä toisiinsa, joskus niitä piti pälyillä pidempään, että löytyisivät kivien seasta. Äkkiä Ami älähti. Katsahdin taakse ja näin hänen istuvan kivellä ja nauravan. Hän oli menettänyt tasapainonsa ja keikahtanut taaksepäin, jossa hänen onnekseen oli istuinkivi valmiina. Sivuutimme ruskeiden ja harmaiden kivien alueen. Meille alkoi tulla kokemusta rakassakulkemisesta täyspakkauksilla. Alkoi taas väsyttää.
Ohitimme Haltin kämpän kaukaa ja saavuimme Kovdajohkalle. Pystytimme teltan alapaljakalle puron lähelle. Amin kokkauksen tuloksena nautimme pinaattikeittoa, jonka sekaan hän lotkautti purkillisen naudanlihaa. Oli lämmin ilta höystettynä sääskiparvilla. Viimeisten kahden tunnin aikana olimme nähneet 15 ihmistä. Sitä ennen neljä. Istuskelimme iltaa puron varrella pienen putouksen luona. Kävimme peteille yhdeltä, oli ihanan valoisaa.
TIISTAI 9.8.1994, PITSUSKORDSI
Heräsimme puoli yhdeksältä. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja Haltin rinteillä kimalteli lumi. Otimme aamupalaksi vain vettä purosta ja lähdimme lompsuttamaan hyvää ja tasaista polkua pitkin kohti Pitsuksen kämppää.
Saavuimme kämppään yhdeltätoista ja keitimme mojovat kahvit. Kahvin kera oli hapanleipää ja metwurstia, jälkiruoaksi Domino-keksi per mies. Tarinoimme neljän nuoren kanssa, jotka olivat lapinkävijöitä ennestään sekä kolmen miehen kanssa, jotka kertoivat, että Räty oli päässyt yleisurheilun EM-kisoissa Helsingissä loppukilpailuun. Sen kertoi heille heidän perässään kulkeneet kaksi naista. Kun loppukilpailu alkoi, radion kuuluvuus loppui. Kisa oli ollut eilen.
Lähdimme reilun tauon jälkeen jatkamaan hommia. Marssimme polulla Pitsusjärven rannassa Pitsusjoelle, jota seuraten saavuimme sen komealle putoukselle Pitsuskordsille. Laskeuduin jyrkkää rinnettä alas veden ääreen putouksen eteen ja otin siitä kuvan. Se kohisi kovasti. Se on Suomen suurin putous, ja nyt olemme sen nähneet.
Olimme jo useamman kerran tavanneet hämeenlinnalaisen pariskunnan, jonka näimme ensimmäisen kerran maanantai-aamuna kaukaa heidän kiivetessään Vuobmakasvarrille. He olivat vaeltaneet saman reitin, kuin mekin. Tapasimme heidät tauolla. He kertoivat meille Haltin vaelluksen historiaa mainiten mm. Kaarina Karin.
Vuobmakasjärven rannassa jökötti kaksi koivua vastaanottamassa meitä, sitten niitä kasvoi jo tiheämmässä, joten pystyimme katkaisemaan itsellemme sauvat, jotka unohdimme tehdä Didnu-joella maaston kohottua ja puuston loputtua.
Ylitimme Vuobmakasjoen kuivin jaloin vinottain sen leveimmältä kohdalta. Pompimme suurilla jokikivillä nojaten välillä uusiin sauvoihimme. Eteemme aukeni Meekonjärvi ja sen oikealla puolella olevat jyrkän jylhät kalliot. Saivaaran tötterö pilkisti kaukana edessä. Temppuilimme Meekonpahdan alla kivenjärkäleiden yli kohti Meekon varaustupaa, viittapolku suurten kivien yli oli todella hankala, mutta siitä se reitti kulki. Kivet olivat hankautuneet puhtaiksi vaeltajien noustessa niille ja nuohotessa vaellusvaatteillaan niiden ikipintoja. Rinkat piti nostaa ensin paaden päälle ja kavuta sitten itse perässä. Ylitimme Pierfejohkan Masin-veljen kerneissä. Menimme Meekon varaustuvan ohi, mutta autiotuvassa kävimme. Emme kuitenkaan jääneet tupaan, vaan kurvasimme takaisin Haltin viittapolulle.
Löysimme asentopaikan kilometrin päästä Meekolta, joka oli jo mennyt varjoon, sillä ilta sai. Tuuli oli tyyntynyt, meille paistoi vielä aurinko. Seurasimme kiikareilla kahden punatakkisen ihmisen nousemista Saivaaralle. Heillä oli aikamoinen kapuaminen jyrkkää rinnettä ylös. Sitten syömään! Tänään oli listalla tupla-annokset pinaattikeittoa höystettynä purkillisella nöttköttiä. Oli mukava olla omissa oloissa. Leirimme oli kumpuilevalla kentällä Saivaaran ja Meekonvaaran välissä Haltin viittapolun länsipuolella muilta näkymättömissä. Viittapolun takana kohosi jyhkeänä yli tuhannen metrin korkuinen Meekonvaara. Istuskelimme kuivalla maalla ja tarinoimme iltamme kuluksi, kunnes kömmimme telttaan, joka oli pehmeällä nurmella. Patjoinamme olivat tavalliset kokoonkierrettävät solukumialustat.
KESKIVIIKKO 10.8.1994, MAAHISKENTTÄ
Yö oli reissun kauhein. Heräsin kesken unien porojen rouskutukseen. Porotokka söi jäkälää teltan ympärillä niin äänekkäästi, ettei nukkumisesta tullut mitään. Puoli kolmelta mittani oli täysi ja ryntäsin ulos ajamaan niitä tiehensä. Ulkona ei ollut ristin sielua. Aurinko oli nousemaisillaan tunturin takaa ja oli hyisen kylmä. Yritin juoda, mutta vesi oli jäätynyt kenttäpulloihin. Otin pullot telttaan sulamaan.
Luin myöhemmin talvella Kullervo Kemppisen kirjaa Kootut Tunturitarinat. Hänelle oli käynyt samalla tavalla erehtyessään saman nimisen matkakumppaninsa Amin kanssa nukkumaan Maahiskentällä. Hänen tapauksessaan porotokka oli herättänyt hänet niiden juostessa telttaa ympäri. Avatessaan oven siellä ei näkynyt yhtään poroa. Maahiskenttä on maahisten aluetta, eikä siellä ole ihmisten lupa yöpyä. Me olimme Maahiskentän keskellä, kuten hekin.
Nousimme levottoman yön jälkeen puoli yhdeksältä. Amikin pyöri yöllä. Joimme tupla-annokset vettä ja lähdimme tunnin kuluttua taipaleelle. Ensin oli reilusti nousua, olimme Haltin viittapolulla. Saivaara ei näyttänyt etelän suunnasta niin komealta, kuin pohjoisesta tai lännestä. Tuuli yltyi tukevaksi, laakso Kahperusladnjan kupeella oli pitkä ja laaja. Sadepisarat kuivuivat vaatteista saman tien.
Ohitimme Kahperusvaarat. Eteenpäin katsoessa emme tunteneet rimakauhua, mutta kun katsoimme taakse, olimme ylpeitä: Kulkemamme matka Meekolta vaikutti tosi pitkältä. Halti ja sen lumirinteet jäivät vasta silloin näkyvistä. Vatsani oireili liian kylmän aamuveden johdosta.
Polku oli pitkä ja se meni kauas. Oli loivaa, pitkää nousua. Ylitimme useita matalia puroja kiviltä kiville hyppelemällä. Yhden töppyrän jälkeen saavuimme Kuonjarjohkan autiotuvalle, josta poikaporukka oli juuri lähtemässä. Me pääsimme yhdistetyn aamu- ja päiväkahvin keittoon klo 12.30. Hapanleipä metwurstilla sopi tilanteeseen paremmin, kuin hyvin. Mutta ketkäs sieltä saapuivatkaan kämpälle? Hämeenlinnan viehättävä pariskunta tuli kaakaolle. He eivät enää syö tukevasti keskellä päivää, sillä eilen sellainen väsytti heidät. He lähtivät tuvalta ennen meitä. Mekin lähdimme jonkin ajan kuluttua. Muita porukoita tuli sisään.
Polku kaarsi oikealle seuraten jokea. Taas noustiin ylöspäin. Kuonjarjärvi jäi taakse, me jatkoimme länteenpäin ja sitten ennen Norjan rajaa kohti etelää. Saanan komea hahmo tuli näkyviin. Sen takana näkyivät Ruotsin ja Norjan lumihuiput.
Laskeuduimme ilta-seitsemän vaiheilla Saarijärven kämpälle, joka oli tupaten täynnä. Sisällä oli epämiellyttävä sekasotku rinkkoja ja lavereilla makailevia ihmisiä. Siihen aikaan jo makuupusseissaan! Tuhahdimme ja lähdimme hatkaan, vain nimet kirjaan ja ulos.
Molemmille alkoi valjeta, että eiköhän me vielä jakseta?! No, Kilpisjärvelle on vain luikaus eli 13 km. Jalanpohjani olivat hellät, Ami tunsi puukoniskun pistot oikeassa nilkassaan joka askeleella. Siitä vaan eteenpäin!
Ja matka jatkui. Saavuimme Muurivaaran mutkaan ja olimme hetken Norjassa. Polku johti Norjan viipaleen poikki, siitä oltiin menty vuosikymmenet muitta mutkitta. Hyvä päätös viranomaisilta, että tekivät siitä virallisen rajanylityspaikan! Tapasimme hämeenlinnalaiset laavuteltassaan ruokailemasta. He olivat leiriytyneet yöksi tuulelta suojaiseen paikkaan. Toivottelimme toisillemme hyvää loppumatkaa.
Taaksemme jäivät Tsoaphejärvi ja Masehjärvi. Marssimme poroaitaa seuraten Tsahkaljärven rantaan ikivanhaa polkua pitkin ja kuution kokoisten kivien yli. Saana oli komea. Polku johti koko ajan alaspäin, autojen ääniä alkoi kuulua. Tulimme Kilpisjärvelle Saananmajan lähelle. Kävelimme kilometrin pikitietä pitkin Matkailuhotellille. Paiskasimme kättä saavutuksemme kunniaksi klo 23.56 hotellin ovella ja marssimme sisään. Hotelli oli vielä neljä minuuttia auki. Päivän jotos oli yli 30 km.
Ehdimme juuri ja juuri saada huoneen, sehän oli varattu meille vasta seuraavaksi yöksi. Huone 302 oli nimeltään Farukin huone. WC ja suihku olivat käytävällä. Huoneen hinta oli 100 mk/mies. Ystävällinen tyttö saattoi meidät kellariin, jossa oli vaaka. Molempien rinkat painoivat 22 kg. Ami painoi vaatteissaan 89 kg ja minä 82 kg. Ihmettelimme rinkkojemme painoja, miten paljon ne olivatkaan painaneet lähtiessämme ruokineen ja juomineen? Sitä emme nyt jääneet murehtimaan, vaan kamat huoneeseen ja kylille. Saananmajan Pubi on auki joka päivä yö-kahteen, paitsi Jouluaattona. Olipa mukava silpaista muutama!
Kävimme hotellin suihkussa ja oikaisimme itsemme lakanoiden väliin. Automme seisoi hotellin pihalla ja sen ikkunat olivat jäässä. Vain vähän hämärsi. Söimme vielä reilut leipäviipaleet metwurstilla sängyissämme. Ruokajuomana oli loput vedet kenttäpulloista. Vaivuimme uniin kolmelta.
Vaelsimme tunturissa 120 km ja kuljimme koko ajan täyspakkauksilla. Huiputimme neljä yli tonnista tunturia. Vaellusaikamme oli 4 vrk ja 8 tuntia.
Kännykkä oli pantu herättämään kahdeksalta. Nautimme aamiaisen hotellin notkuvien pöytien ääressä. Meille kerrottiin, että Kilpisjärvellä asuu vakituisesti 120 ihmistä. Syötyä lähdimme huiputtamaan Saanaa yhdellä pikkurepulla. Huipulla oli tuulista ja maisemat ihan oikeanlaiset. Pältsa ja Paras näkyivät hyvin, samoin Suomen puoleiset alueet, jossa olimme juuri vaeltaneet. Kirjoitimme nimet vihkoon ja lähdimme alas. Se oli viides yli tuhannen metrin tunturi sillä reissulla.
Joimme Shellillä kahvit ja tankkasimme auton. Bensa taitaa olla Suomen kalleinta, tokaisin Veijo Shellille. Hän katsoi minua nyrpeänä, eikä vastannut, vaikka toistin kysymyksen. 95E maksoi 5,24 mk/litra.
Koska olimme säästäneet vaelluksessamme yhden päivän, meillä oli mahdollista ajaa kotiin Norjan kautta. Ylitimme maiden rajan ja pysähdyimme Didnu-joen sillalle. Täytimme leilimme joen vedestä. Ami löysi maasta Esson lukulasini +1, jotka olin pudottanut lähtiessämme vaellukselle.
Ajoimme Skibotteniin, joka oli mitä ihanin pieni kalastajakylä vuonon reunalla Jäämeren rannalla. Ostimme kaupasta jäätelöt ja jatkoimme matkaa kohti etelää. Pysähdyimme Övergårdissa kauppaan, josta ostimme Suomen markoilla nakkeja. Myyjätyttö oli kotoisin Kilppikseltä. Överbygdissä joimme kahvit. Ajoimme jylhissä maisemissa Narvikiin, minne on Skibottenista 200 km.
Istuskelimme kauniissa säässä Narvikin sataman lähellä ja katselimme malmin lastausta junanvaunuista laivoihin. Ruotsin rautamalmi kuljetetaan Kiirunasta junilla sinne ja siitä eteenpäin laivoilla ympäri maailmaa. Se on suurta touhua. Nähtyämme systeemit lähdimme ajamaan sisämaahan.
Saavuimme Ruotsiin Riksgränseniin. Näimme paljon punaisia loma-asuntoja karussa, puuttomassa vuoristossa. Järviä oli paljon, suurin niistä oli Torneträsk. Sen rannalla on Abisko ja toisella rannalla kuuluisa U:n muotoinen tunturimuodostelma Lapin portti, Lapporten. Torneträskestä saa alkunsa Suomen ja Ruotsin rajajokena mereen laskeva Tornionjoki, pituus 514 km. Malmijunia kulki yhtenään Narvikin suuntaan täysinä ja takaisin tyhjinä.
Tulimme Kiirunaan. Ostimme Statoilista Esson kortilla bensaa, nakkeja, banaaneja ja suklaata. Ruotsin ja Norjan kruunuja meillä ei ollut yhtään. Kahvilan tyttö puhui suomea ja antoi meidän maksaa kahvimme markoilla. Kiirunan kirkko ja kaupungintalo oli rakennettu raudasta. Koko kaupunki oli munankuoren päällä, sen alla oli valtavat kaivosonkalot. Svappavaaran ja Jällivaaran kohdalla oli pitkiä ja pöliseviä tietöitä. Alkoi nukuttaa.
Saavuimme Ruotsin napapiirille, jossa oli leveä polarcirkelnin parkkialue. Laskimme etupenkit mataliksi ja asetuimme makuupusseissamme levolle kahden aikaan valoisassa yössä.
PERJANTAI 12.8.1994, RIESSUN LOPETUS
Heräsimme kuudelta autojen ja ihmisten ääniin. Aivan viereemme oli pysäköinyt rekka. Näin herätessäni sen isot takapyörät pääni tasalla. Lähdimme matkaan ja ajoimme Perämeren pohjukkaan Töreen. Kuuntelimme meän-kielistä ohjelmaa nimeltä Radio Mix. Ajoimme Kalixin ja Haaparannan kautta Tornioon, jossa nostimme markkoja pankkiautomaatista. Nautimme Savotan Sannissa Keminmaalla kahvit. Ajoimme Oulusta Muhoksen lähelle Pikkaralan Shellille, jossa oli mahtavat munkkipossut ja seinällä kunniakiria kahvin mainiosta laadusta. Kahvi oli Presidenttiä. Jatkoimme eteenpäin reittiä Utajärvi-Kontiolahti-Sotkamo-Nurmes. Halasimme toisemme onnistuneen reissun johdosta Jokikylän koululla kolmen aikaan iltapäivällä. Vietin loppuloman perheen kanssa Nurmeksen Savikylässä. Osallistuin Amin kanssa Miesten Leirille Uiton kämpällä Tiilikkajärvellä. Lappireissusta tuli auton matkamittariin 3200 km.
Ps. Seppo Räty sijoittui EM-kisiossa toiseksi tuloksella 82.90. Kisan voitti britti Steve Backley tuloksella 85.20. Kolmanneksi sijoittui zekki Jan Zelesney heitolla 82.58.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti