Edellisestä Käsivarren vaelluksesta oli kulunut seitsemän vuotta. Nyt oli taas hyvä syy lähteä sinne, kun Tuomaskin tuli mukaan. Tämä oli hänen ensimmäinen Lapin vaelluksensa. Myös Ami lähti reissuun, joten meitä oli tunturissa kaksi konkaria ja yksi ensikertalainen.
PERJANTAI 31.7.2015, AJO SAVOSTA LAPPIIN
Lähdin mökiltä kymmeneltä ja annoin autoradion soida kovalla, jotta pääsin tunnelmaan. Otin Amin kyytiin Porokylästä ja niin sitä taas mentiin. Tuomas liittyy matkaamme Kolarissa. Matka-auto oli vuoden 2013 Volvo XC70 Diesel, ajettu 40 000 km.
Lähdimme Nurmeksesta kohti pohjoista klo 14.00. Ami otti ensimmäisen ajovuoron ja ajoi Puolangelle. Siitä eteenpäin vuorottelimme 100 km per mies. Tuomas soitti Kotkan jälkeen junasta. Hän saapuu kahden junanvaihdon jälkeen aamulla Kolariin. Lupasimme olla asemalla vastassa.
Tulimme Ranualle klo 19.30. Hillamarkkinoita varten oli rakennettu keskustaan telttakylä, joka oli siihen aikaan päivästä jo hiljentynyt. Vettä satoi. Neljän poron joukkio löntysteli tyhjällä pääkadulla vastaamme.
Saavuimme Napapiirin Shellille klo 21.00. Ami tarjosi tavan mukaiset munkkikahvit. Oli valoisaa ja selkeää. Kävimme vastapäisessä Joulupukin kylässä katsomassa maahan maalattua napapiirin rajaviiva. Matka jatkui Sinettään, jossa paistoi aurinko. Raanujärvi oli kaunis auringon laskiessa.
Pelloon tullessa meillä oli nälkä. Kysyimme poliiseilta, onko missään ruokapaikkaa. Meille kerrottiin, että lähellä on Jan's Grill. Ostimme molemmille puolikkaan purkin maitoa ja sapuskaa. Jatkoimme ajoa Kolarin asemalle, mihin jäimme yöksi. Jäppilästä tuli matkaa 830 km. Pysäköimme asema-aukion laidalle.
Kuuntelimme youtubesta mielimusiikkiamme ja söimme eväitä. Laskimme penkit makuuasentoon ja otimme makuupussit peitoiksemme. Nukuimme viileässä autossa.
Heräsimme aamuyöstä nuorison kurvailuihin. Autojen renkaat savusivat ja moottorit jyrisivät. Emme menneet ulos, ettei tule kahnausta, vaan odotimme heidän poistumista. Hyvä, että eivät törmänneet meihin. Lopulta lähtivät. Loppuyö meni kuunnellessa etäisiä autojen ääniä isolta tieltä. Ajankuluksi raavin punkkia kaulaltani.
Aamun koittaessa kävimme kääntymässä Ruotsissa, missä oli vain metsää. Takaisin tullessa ajoimme Kolarin Terveyskeskukseen, jossa pääsin heti vastaanotolle. Kerroin punkista kaulallani. Sairaanhoitaja tutki kaulan ja sanoi, että ei siellä mitään punkkia ollut, olin kai raapinut sen pois yön aikana. Kiitin maksuttomasta käynnistä. Ami jutteli sen ajan odotushuoneessa paikallisen mummon kanssa.
Ostimme kahvilasta pullakahvit ja pesimme vessassa hampaat. Kahvilan ohessa oli myymälä, josta ostimme vaimoille lapinaiheiset sienipuukot. Ajoimme asemalle.
Tuomaksen juna tuli klo 9.45. Olipa pitkä juna. Bussit Leville, Kilpisjärvelle ja Ylläkselle olivat odottamassa. Me odotimme Tuomasta, joka saapui kantamuksineen junan periltä suu korvissa. Olipa kiva tavata. Kamppeet autoon ja matkaan. Ajoimme heti Muonioon Lomakylä Pekoseen varaamaan mökkiä tulomatkaa varten. Saimme kulkumiesmökin seuraavaksi perjantaiksi klo 20.00. Talon vanhaa koiraa Nastia ei enää ollut, mutta sen poika Vilpo makaili pihalla. Rouvalla oli kolme pojanpoikaa. Kerroin, että minullakin oli kolme, ja vieläpä saman ikäisiä. Enää 198 km Kilpisjärvelle.
Pysähdyimme Neljän Tuulen Tiellä kolmasti. Ensimmäinen tauko oli munkkikahvit Sannan Putikissa Sonkamuotkassa. Sanna kertoi, että munkkikahvin hinta oli ollut 50 senttiä jo 14 vuotta. Tuomas osti Sannalta mukin ja Ami pipon.
Seuraava pysähdys oli Sturmbockin linnoitus Kaaresuvannossa. Jämärän museo oli kiinni lauantaisin, mutta juoksuhautoihin sai mennä. Nousimme ylös mäkeen ja katsastimme linnoitusalueen bunkkereineen ja yhdyskäytävineen. Osa juoksuhaudoista oli veden vallassa. Istuimme kolmessa kunnostetussa korsussa, joissa kaikissa oli hämärää. Sisustuksena olivat lavitsat ja ruostuneet kamiinat. Vanhoja säilykepurkkeja oli nurkissa.
Kolmas pysähdys oli Kilpisjärvellä sateessa klo 14.45. Jäppilästä tuli matkaa 1124 km. Paikotimme auton Retkeilykeskuksen takaiselle parkkipaikalle ja astuimme sisälle Keskukseen. Henkilökunta tilasi meille taksin, joka tuli tunnin kuluttua.
Taksirouva Elli-Maria tunki rensselimme tottuneesti Mersun peräkonttiin, kyllä sinne on ennenkin kolme rinkkaa sopinut. Ajoimme Didnu-joelle Norjaan. Tämä oli hänelle neljäs Didnun-keikka sinä päivänä. Hän kertoi hymyssä suin, että ei millään ehdi töiltään vaeltamaan. Hän toivotti meille parempia kelejä. Tuleviksi päiviksi oli luvattu sateita.
Lähdimme Jäämerentieltä iltaviideltä erämaavaellukselle lämpötilan ollessa +10 astetta. Sade oli lakannut. Tie tunturiin oli vanhastaan tuttu. Kuljimme kapeaa tietä pitkin padolle ja sen jälkeen polulle. Jokaisen rinkka painoi 28 kg. Tunturikoivut olivat edelleen mustia ja melkein lehdettömiä. Tunturimittarit olivat tuhonneet laajoja koivikoita Suomessa ja Norjassa 10 vuotta sitten. Uudistuminen on hidasta, mutta pieniä juurivesoja alkoi jo näkyä. Löysimme sauvapuut etsimisen jälkeen ja nousu jatkui.
Selvitimme Tuomakselle vanhan saksalaisen kamiinan tarkoituksen. Se oli edelleen polkujen risteyksessä, josta tulee kääntyä alas vasemmalle. Säntäsimme siis sinne, ylitimme heti puron ja jatkoimme nousemista pitkin Didnu-joen vartta.
Lähestyimme Gakkur-joen risteystä tihkusateessa. Ollessamme menossa sen rantaa pitkin ylityspaikalle, tapasimme kolme tyttöä, jotka olivat juuri aikeissa leiriytyä. Jututimme heitä ja kerroimme, että olimme menossa yöksi Norjan Lossun kämppään. He kuuntelivat tarkkaavaisina juttujamme ja tekivät päätöksen mennä myös Lossulle. He olivat tulleet Kilpisjärveltä Didnulle Elli-Marian edellisellä taksikeikalla tuntia ennen meitä. Yksi heistä oli käynyt Didnun alueella talvella hiihtäen. Kerroimme, että pian Pyramiidi-kukkulan jälkeen alkaa järvialue, jonka takana on kämppä.
Ylitimme Gakkur-joen kahlaamalla puolisääreen hyisessä vedessä Hyllyn luona. Tuomas käytti uimakenkiä, Ami ja minä menimme sukkasillamme. Sauvoista oli hyötyä, vesi oli korkealla ja kylmää. Kesä oli ollut Lapissa sateinen.
Ilta kävi sumuiseksi ja hämäräksi, vähän väliä satoi. Sadeviitat olivat päällämme. Pidimme useita taukoja. Joimme paljon vettä ja söimme eväitä. Polku oli edelleen jyrkkä, kuten se on aina ollut. Tuomas kävi Pyramiidi-kukkulan päällä. Hänellä riitti virtaa, mutta Amin kanssa aloimme väsyä. Saavuimme ensimmäiselle järvelle.
Kuljimme järvialueella yön hämärässä sumussa. Pidimme useita taukoja. Tuomas kulki kaukana edellämme ja huusi lopulta töyrään päältä, että keltainen talo näkyy. Tulimme töyräälle ja toden totta, niin näkyy, vaikka kämppä näytti enemmän mustalta hämyisessä yössä. Taapersimme hitaasti Norjan Lossun kämpälle.
Tuomas avasi kämpän oven, kun kello näytti yö-kolmea. Oliko meille sijaa majatalossa? Jo vain oli! Lattialla oli kolmen makuupaikan vapaa alue. Tytöt nukkuivat varaston lattialla, kerrossängyt olivat täynnä, parvi oli täynnä ja joku nukkui jo lattialla. Koko kämppä oli syvässä unessa.
Ami jäi tupaan keittämään teetä eikä halunnut lähteä perinteisiin rajaneuvotteluihin Suomen ja Norjan rajalle. Tuomaksen kanssa lähdimme rakkaan ja istuimme puoli tuntia rajakivellä tihkusateessa. Neuvottelujen tuloksena raja jätettiin taas ennalleen. Tuomas ihmetteli puutonta maastoa ja tuntureita.
Palasimme tupaan, nautimme lämmintä teetä ja asetuimme lattialle nukkumaan. Kello oli neljä. Kämppä oli totaalisen täynnä. Virallisia petipaikkoja oli kuusi, mutta nyt nukkujia oli 16. Kaikki rinkat olivat eteisessä sikin sokin, tuvassa ei ollut niille minkäänlaista tilaa.
Kämppä heräsi aikaisin. Pääsimme nousemaan lattialta pehmeille patjoille, kun toiset nousivat sängyistä ja alkoivat laittaa aamiaistaan. Nukahdimme heti. Kymmeneltä oli kämpässä jäljellä enää me ja ne kolme tuttua tyttöä. He eivät kuulleet yöllä tuloamme.
Nautimme kaurapuurot ja kuumakupit. Minulle lankesi katkarapukeitto. Ruokailimme samaan aikaan tyttöjen kanssa. Jätin lähtiessä poromies-Antille kirjekuoren, jossa oli kuvia heimovelireissulta 2003.
Kämpän pihalla oli viime kerralla 1,5 m korkea kivikasa roskiksena, jonka kolot olivat täynnä lasipulloja ja säilykepurkkeja. Nyt se oli purettu, mutta uusi roskis oli aluillaan. Siinä oli vasta ensimmäinen kerros pulloa ja purnukkaa. Tuomas otti jätteet mukaansa viedäkseen ne Suomen Lossun ekopisteeseen.
Tytöt ottivat meistä rajalla kuvia ja me heistä. He kulkivat meidän edellämme. Poroaidan alalangat olivat löysällä. Suomen ja Norjan raja noudattaa vedenjakajaa. Norjan puoleiset vedet laskevan Lyngenvuonoon ja Suomen vedet Perämereen. Rajalta näkyy Suomen Lossun kämppä.
Tullessamme Suomen Lossun kämpälle tytöt lähtivät sieltä. Olimme jo hyviä tuttuja. Lossujärvi on 809 metriä merenpinnan yläpuolella. Ami keitti trangialla mojovat kahvit, minkä jälkeen otimme pienet ettoneet. Vieraskirjaan tuli merkintää. Oli poutaa ja lämpötila +12 astetta.
Lossujärvestä alkaa Urthasjoki, jonka vartta aloimme kulkea. Purot tulvivat ja sulamatonta lunta oli alhaallakin. Paljakkaa oli soma kävellä, vaikka se oli märkää. Kovddoskaisin huippu oli pilvessä. Urthasvankka aukeni. Puroja oli vastassamme jatkuvasti. Välillä piti lähteä etsimään sopivia ylityspaikkoja. Muutaman kerran Tuomas ja Ami riisuivat kenkänsä ja ylittivät purot sukkasillaan. Minä luotin Eccojeni varsiin. Pidimme hyttysverkkoja päissämme. Polku parani.
Mustat Urthaspahdat olivat oikealla puolellamme ja Rimmajärvi näkyi. Sen rannalla on Urthas-Hotelli, joka ilmestyi näkyviimme vasta usean laakson ja töppyrän jälkeen.
Saavuimme hotellille tasan keskiyöllä. Päivämarssi kesti 10 tuntia. Tuomas meni edeltä tarkastamaan majoitustilanteen. Kolme paikkaa oli varattu, siellä oli asettumassa nukkumaan ne kolme tyttöä. Sopu sijaa antaa eli juuri ja juuri sovimme sinne. Laitoimme pihalla yöpalaa ja puimme lisävaatetta päälle. Lämpötila oli +2 astetta. Kello kaksi menimme nukkumaan.
Ami sai etukamarista yläpedin, yksi tyttö nukkui jo alapedissä. Minulle järjestyi tuvasta toinen laveri, kun tyttö livahti siitä siskonsa viereen toiselle laverille. Tuomakselle jäi ainoa lattiapaikka pää pöydän alla. Varsinaisia petipaikkoja oli neljä. Meitä oli kuusi. Hotelli oli täynnä, se oli loppuunmyyty.
Kaikki hotellin asukkaat heräsivät kymmeneltä. Tuomas laittoi Juudakseen tulen. Ami ja Anni valmistivat trangioillaan ulkona aamupuurot. Ami ja Tuomas saivat puuroa ja kiisselillä, minä katkarapukeitolla. Lisäksi oli kamiinassa käristettyä kansallisruokaamme HK:n Sinistä. Kahvimaitomme oli makeaa äidinmaitoa. Tytöt ruokailivat ulkoterassilla, me ravintolasalissa. Porstuan Riikka oli herännyt yöllä ja nähnyt hiiren juoksevan Tuomaksen korvan vierestä. Sitten minulla välähti!
Odotin, että kello oli 12.05. Vedin katosta roikkuvan soittokellon soimaan ja pokkasin Annille. Hain hänet tanssiin. Tanssimme vain vähän aikaa, mutta ehdin tuntea hänen keinuvan lantionsa liikkeen. Kiitin häntä ja kerroin ylpeänä, että nyt olemme ehtineet Hotelli Urthaksen iltapäivätansseihin. En ole kuullut vielä kenenkään muun ehtineen. Koko asia on mystinen lappilegenda! En uskaltanut tanssia pidempään, sillä en tiennyt, miten hän suhtautuu asiaan. Lintsaria ei tullut. Hän mainitsi tanssin vieraskirjassa, joten hyvinhän se meni.
Tytöt lähtivät hotellilta puolen päivän jälkeen ja Ami meni Rimmajärveen uimaan. Keskustelimme päivän ohjelmasta ja tulimme siihen tulokseen, että huiputamme Kovddoskaisin. Sehän on siinä takanamme.
Lähdimme ylämäkiretkelle klo 13.45. Sää oli hyvä. Nousimme paljakkarinnettä ylätasanteelle, jossa oli lampi. Haukat liitelivät taivaalla ja naukuvat kuin kissat. Ylitettyämme useita puroja, koskia ja putouksia saavuimme lumirinteen alle. Se oli aika jyrkkä, ylösmeno onnistui vinottain sivuaskelin. Alkoi sataa.
Loppumatka oli vaihtelevasti lunta ja rakkaa. Rakensimme pieniä kivikekoja helpottamaan alastuloa. Sukelsimme sumuun, näkyvyys huononi. Kun pysyi liikkeessä, ei ehtinyt palella. Hanskani olivat läpimärät.
Huipun tuntumassa olivat laajat lumikentät, itse itähuippu oli lumeton. Saavutimme sen klo 17.15. Otimme kuvat ja hömpsyt. Kännykkä kuului, mutta kädet palelivat soittaessa. Huipun korkeus on 1227 m.
Lähdimme paluumatkalle samaa reittiä, mitä olimme tulleet. Ajoittain näkyi alas, mutta enimmäkseen olimme pilvessä. Tuomas laski lumirinteen jaloillaan ja minä takamuksillani, Ami tuli viimeisenä hitaasti kävellen. Sade yltyi entisestään. Kuljimme kivikekojen osoittamaa reittiä ja saavuimme hotellille klo 20.15. Huiputusreissu kesti 6,5 tuntia. Oliko hotelli tyhjä?
Hotelli oli tyhjä, joten ei ollut kovinkaan vaikea päätös jäädä sinne toiseksi yöksi. Ripustimme märät vaatteet roikkumaan pitkin seiniä. Ami valmisti karjalanpaistia. Tuomas tyhjensi Juudaksen tuhkapesän ja viritti tulen. Minä tarjosin kahvin kera Kuubasta tuomiani pikkusikareita. Tupa täyttyi huiputusjutuista ja sikarinsavusta. Miten monta kertaa Hotelli Urthas onkaan tarjonnut väsyneille kulkureille suojaa ja viihtyisän leposijan! Nautimme ajattomasta oleskelustamme juttujen höystämänä.
Äkkiä ovi avautui ja miehen pää kurkisti savuiseen tupaan. Sanoimme, että mukaan vaan, kyllä tänne mahtuu. Pää vastasi kuitenkin, että hän taitaa pystyttää teltan ulos, on niin paljon kantamuksiakin.
Jatkoimme kahvittelua tuulen ulvoessa ulkona. Juudaksessa paloi jatkuva tuli. Kävimme aikanaan peteille. Nukuin Tuomaksen kanssa tuvan penkeillä ja Ami laabin kerrossängyssä alapedillä.
Laitoin yöllä lisää vaatetta, sillä kämpässä veti. Amin viereisestä seinästä paistoi päivä läpi, seinä oli palanut mustaksi.
Sain aamulla tiskivuoron ja menin rantaan. Astiat olivat olleet yön likoamassa. Käytin pesuharjana katajaa. Katselin tiskatessa kärppää, joka ensin seisoi takajaloillaan viiden metrin päässä ja tuijotti minua. Sitten se vilisti rantakivien välissä kuin salama.
Sain aamiaiseksi taas puuron lisäksi katkarapukeittoa, muille oli kiisseliä. Kahvitellessamme näimme hiiren juoksevan lattian poikki. Lähdimme kahdeltatoista ja moikkasimme telttamiehen, joka juuri heräili. Sanoimme, että kämppä on tyhjä. Jätimme musiikin soimaan. Hotellin ulko-ovi kaipaa pikaista korjausta.
Kävely suuntautui Urthasvankkaa itään. Urthaspahdat olivat jo mustat, aikaisin aamulla ne ovat vaaleat. Tunnin kuluttua otin pitkät kalsarit jo pois. Ylitimme muutaman puron ilman kenkiä ja käännyimme reilusti ennen Vuobmakasjärveä vasemmalle ylös kiveliöön. Muistelimme, että edessä olisi ollut epämukava isokivirakka. Edellisellä reissulla löytämämme peltipurkkien kaatopaikka oli raivattu pois.
Pitsuskordsia ei vielä näkynyt, mutta Vuobmakasjärvi ja Pitsusjohka olivat näkyvissä samoin kuin Meekonvaara ja Annjalonji sekä kaukana pohjoisessa Halti. Jatkoimme kulkua ylöspäin ja saavuimme putoukselle. Polkumme oli vaatimaton, joen toisella puolella risteili polkujen verkosto, siellä oli myös virallinen Haltin viittapolku.
Pitsuskordsi oli sadekesän johdosta komea. Se oli mahtavampi, kuin milloinkaan. Meteli oli kova ja vesihöyryt nousivat tuulen mukana silmiimme. Menin Tuomaksen kanssa alas putouksen juurelle täyttämään vesiastiaa, mutta kun näin Tuomaksen kastuvan, luovuin yrityksestä. Nousimme ylös ja istuskelimme putouksen lumoissa puoli tuntia. Lähdimme alas Pitsusjoen vartta aikomuksena ylittää joki sen leveimmältä kohdalta.
Lähdin edeltä ylitykseen, jotta ehtisin ensin vastarannalle ottamaan pojista kuvan, kun he tulevat perässä. Vesi oli polviin ja painanteissa reisiin. Keskellä jokea menetin tasapainon ja kaaduin. Ehdin hokea: Kamera! Kamera oli housujen taskussa ja minä oli kontillani vedessä mahaa myöten. Nousin ja rämmin vastarannalle. Pojat ylittivät joen ilman vaikeuksia.
Kokeilin kameraa, mutta se ei toiminut. Lähdimme jatkamaan matkaa vaihdettuani vaatteet. Olin kuin maani myynyt. Onneksi Amilla oli kamera sekä älypuhelin ja Tuomaksellakin puhelimensa. Jalat kantoivat, mutta oliko polveen tullut jotain. Olimme vaelluksen puolessa välissä.
Kuljimme pitkin Kalottireittiä. Viitat puuttuivat polkujen risteyksestä, mutta palattuamme takaisin, löysimme oikean polun ja ylitimme Vuobmakasjoen siltaa pitkin. Polku jatkui ylhäällä kallion kupeessa liukkaana kohti Meekoa. Hyvä, että kallioon oli kiinnitetty tartuntaköysi. Kalastaja nousi joelta polulle, eikä olisi myynyt harriaan millään hinnalla. Sillä kohdalla oli ennen sillan valmistumista virallinen kahlaamo Vuobmakasjoen yli. Korkean veden aikana, kuten nyt, oli joen ylitys kahlaamalla erittäin vaarallista.
Tulimme koivikkometsään, jossa oli sadunomainen tunnelma, kuten ennenkin. Olimme puutarhassa, jonka läpi polkumme luikerteli kohti suurkivirakkaa. Mutta kas kummaa, rakan ohi oli rakennettu lankkutie! Kuljimme Meekonpahdan alla helposti, aikaisemmilla vaelluksilla oli kavuttava kontillaan pakastimen kokoisten kivenjärkäleiden yli.
Saivaaran tötterö tuli näkyviin ja taivas alkoi seljetä. Saavuimme Meekon varaustuvalle, josta johti polku virran yli autiotuvalle. Me puolestamme lähdimme toista polkua yläviistoon etsimään yöpaikkaa.
Ennen Pfierfejohkan siltaa käännyimme oikealle ja aloimme nousta joen vartta ylöspäin. Ensimmäisellä varteenotettavalla telttapaikalla oli pystyssä iso kota ja useita ihmisiä sen pihalla. Seuraava tasanne oli tyhjä. Se oli sama paikka, missä meillä oli asento heimovelireissulla 2003. Joki peuhasi töyrään alla ja sen takana aukeni Maahiskenttä. Jo vain laitamme töyräälle asennon, sanoimme yhdestä suusta.
Ennen teltan pystytystä kapusimme Meekonpahdalle ihailemaan yhtä Käsivarren kauneimmista maisemista. Iso porotokka vaelsi kotateltan vieressä ja kaikki kuusi teltan asukasta olivat ulkona niitä ihmettelemässä.
Ylhäältä katsottuna Meekonlaakson vesistö oli hieno. Edessämme olivat Skadjajärvi, Venejärvi ja Saijärvi, joiden korkeus on 496 metriä meren pinnasta. Saivaara oli kuin torahammas. Annjalonjin huippu ja pahta olivat omilla paikoillaan vasemmalla. Vuobmakasjoen kahlauskosken kuohut vaikuttivat paikoilleen pysähtyneiltä. Meekon tuvat näyttivät pieniltä rasioilta. Autiotuvan lähellä oli 13 telttaa. Tupien lähellä olevat polut olivat kuin ohuita lankoja. Näimme Reikämaan, jonka poikki olemme joskus puikkelehtineet korkeassa pajukossa. Horisontissa siinsivät Porovaara, Pumbovarri ja Toskalharji.
Laskeuduimme alas ja pystytimme teltan. Puolikuu nousi taivaalle ja työnsi edellään laskevan auringon tunturien taakse. Telttaan mahtui juuri ja juuri kolme raavasta miestä. Tuomaksen nelihenkinen perhe yöpyi samassa teltassa melontamatkallaan edellisellä viikolla.
Istuimme valoisassa yössä kahteen asti. Kuu jäi jatkamaan hidasta vaellustaan Saivaarasta oikealle. Emme jaksaneet jäädä sitä enää seuraamaan. Lämpötila oli -2 astetta. Tuomaksen ja minun rinkkamme sopivat toiseen absiidiin. Toiseen absiidiin laitoimme kenkämme ja käytimme sitä kulkureittinä. Amin rinkka jäi ulos nojaamaan sauvaan.
Aamu oli tyyni ja aurinkoinen, sääsket surisivat. Aamiaiseksi oli kaurapuuroa marjakiisselillä. Kahvin kanssa oli yksi Domino-keksi per mies. Leipää ottivat kaikki. Lämpötila nousi +18 asteeseen. Puhelimeni linssi oli edelleen huurussa ja laite oli mykkä.
Lähdimme liikkeelle yhdeltätoista aurinkolasit silmillä. Rinkat painoivat edelleen liikaa. Moikkasimme kota-ihmisille, jotka kertoivat, että kota pitää kasata ja lopettaa leiri. Yksi heistä oli sairastunut ja vesitaso oli tulossa hakemaan potilasta. Jätimme rinkat sillan poskeen ja lähdimme käymään Meekon autiotuvalla.
Tapasimme tuvan pihalla kolme ystävätyttöämme, jotka olivat lähdössä Meekolta kohti Guonjarjohkaa. Oli kiva nähdä tuttuja. Kalastajat olivat antaneet harrin latvialaiselle nuorelle parille, joita tervehdin sanomalla sveiki!
Telttakodan tyttö oli tullut Meekon tuvalle ja kysyi meiltä haastattelua nauhalle. Hän teki gradua Tromssan Yliopistossa. No mikäs siinä. Asia koski Käsivarren Yliperän palveluja ja miksi vaelsimme juuri siellä. Olimmeko saaneet ystäviä? Tässä vastauksiamme lyhyesti:
Käsivarressa on helppo suunnistaa, puuttomilla alueilla emme eksy metsiin. Maisemat ovat Suomen Lapin komeimmat. Erämaa-alue on riittävän laaja. Hotelli Urthasta voisi kohentaa, mutta ei missään tapauksessa purkaa. Hiihtohissejä tai tunturissa olevia hotelleja ei tarvita. Kiitimme toimivaa jätehuoltoa. Olimme ystävystyneet poromies-Antin kanssa. Olimme vaeltaneet näillä kinkamilla jo 21 vuoden ajan.
Lähdimme Meekon tuvalta, otimme rinkat sillan pielestä ja kävelimme viittapolkua kilometrin. Rinkat maahan, lepo! Lähdimme huiputtamaan Saivaaraa, joka nousi Maahiskentän takana.
Tunnin kuluttua olimme tötterön itäpuolella ja aloitimme nousun. Kapeaa solaa pitkin vain vähän käsiä apuna käyttäen saavuimme tunturin päälle. Menimme sen länsilaidalle Kekkosen laatan luo. Istuimme tuulelta suojaisessa kallionkolossa ja otimme huippuhömpsyt. Maisemat olivat kauniit, sää oli puoliaurinkoinen. Edessämme näkyi Meekonlaakson takana Annjalonji ja Haltin massiivi pilkisti kaukaisuudessa. Ami otti kuvia, minä en. Se korpesi. Saivaaran korkeus on 830 m. Viivyimme siellä puoli tuntia.
Amin punainen rinkansuojus opasti meidät suorinta tietä takaisin polulle. Lähdimme kello kuudentoista aikaan tarpomaan Haltin viittapolulla vastatuulessa Kuonjarjohkaa kohden. Kuonjarjohkan tupa on 170 metriä korkeammalla, kuin Meekon tupa.
Oikea kyynärpääni kipeytyi marssilla. Kipu siirtyi oikeaan lonkkaan ja sitten oikeaan polveen. Särky sahasi näiden paikkojen välillä, jolloin Tuomas neuvoi minua vaihtamaan sauva vasempaan käteen. Se helpotti ja taaperrus jatkui. Polku oli tylsä. Ei juuri vaihtelua tasaisesti ylös johtavassa laakeassa maisemassa. Kaukana vilahti muutama poro. Kilpisjärven Geologisen Tutkimuslaitoksen miehet mittailivat eroosiota kallioseinämissä, joista oli tullut esiin kalkkikerroksia. He osoittivat meille etäämpänä olevaa kalliota. Samanlainen seinämä on myös Somaksen suunnassa.
Puron ylityksessä kenkäni varret hörppäsivät, pojat menivät yli sukkasillaan ja uimakengillä. Perässämme tullut porukka käytti crockseja. Vatsani sekoili. Puimme sadeviitat, sillä alkoi sataa. Iso kivi edessä oli kangastus, eikä Kuonjarjohkan kämppä. Meidät ohitti vauhdilla nuori mies lenkkareissa, jolla oli selässä vain pieni reppu. Hän vastasi englanniksi, että pitää ehtiä illaksi Kilppikselle. Me Amin kanssa nojailimme sauvoihimme ja olimme suorakulmia.
Lopulta Kuonjarjohkan uusi kämppä tuli näkyviin. Saavuimme sinne uupuneina iltayhdeksältä. Laitoimme rinkat roikkumaan ulkoseinälle ja painuimme sisään. Oliko siellä meille sijaa? Jo vain oli, sillä kolmen hengen ylälavitsa oli vapaa. Seitsemän hengen ryhmä oli juuri lähtenyt tuvasta Saarijärvelle päin, heidän joukossaan Anni ja sisko. Riikka oli lähdössä aamulla Tierbmekselle.
Jäimme siis tupaan, vaikka Tuomas ja Ami olivat suunnitelleet vain ruokataukoa ja yöpymistä teltassa Muurivaaran mutkan tienoilla. Pojat laittoivat kanametwurstikeittoa halvan kera. Tupalaiset olivat tehneet säännön, että kamiina sytytetään vasta aamulla, sillä pirtissä oli jo tarpeeksi kuuma. Melkein kaikki pitivät sisällä crockseja jaloissaan. Tuomas kuuli tarinan Adolfin kammista.
Kuonjarjohkan uusi kämppä oli paljon isompi, kuin edellinen. Autiotuvassa oli 16 yösijaa ja kaikki olivat käytössä. Varauspuolella saman verran ja yöpaikan hinta oli 7 euroa. Se oli valmistunut vuonna 2001. Vanha kämppä oli suunniteltu siirrettäväksi Hotelli Urthaksen paikalle, mutta se oli liian laho. Vanha Hotelli Urthas jatkaa sinnittelyään omalla paikallaan.
Illan ohjelma oli Lapin näytelmä: Monisatapäinen porotokka tuli ruokailemaan kämpän pihalle ja ihmiset menivät ihastuksissaan ulos niitä kuvaamaan. Hetken kuluttua johtajaporo antoi lähtökäskyn ja tokka oli tipotiessään. Miten kevyesti ja äänettömästi ne juoksivatkaan! Tuvan väki kertasi innostuneesti äskeistä näytelmää ja puhensorina oli kova. Illan mittaan pilvistyi ja tuuli yltyi myrskyksi. Satoi vaakasuoraan. Hyvä, että emme olleet teltassa, vaan lämpimässä tuvassa.
Yhdentoista aikaan tupa hiljeni ilman eri käskyä. Ihmisillä on tapoja ja kykyä ottaa kanssaihmiset huomioon. Alkoi yö. Vaatteita roikkui joka paikassa seinillä ja naruilla, meillä oli ylälavitsoilla oma piippuhylly kengillemme.
Nukuin ensin täysissä pukeissa, sillä minulla oli lämpöä ja vilutti. Vähitellen pitkin yötä vähensin vaatetusta ja paranin. Ikkuna oli auki läpi yön.
Ami teki aamiaiseksi kaurapuuron ja kiisselin sekoituksen. Muodikkaasti pukeutunut kalastajapoika kertoi, että tammukoiden alamitta on 50 cm, mutta Lapin tammukat eivät kasva 30 cm pidemmiksi. Pesin ruokailuastiat heinällä, koska katajaa, pajua tai vaivaiskoivua ei kasvanut rannassa.
Lähdimme Kuonjarjohkalta yhdentoista jälkeen. Vatsani voi jo paremmin, lämpöäkään ei enää ollut, mutta vasenta polveani juili. Oli puolipilvistä ja lämpötila +18 astetta. Poroja oli taas tuvan lähettyvillä satapäin.
Polku Saarijärvelle veti hyvin. Oli ylämäkeä, alamäkeä ja leveiden purojen ylityksiä. Saana tuli näkyviin. Sateiden jäljiltä maasto oli märkää, lankkutiet olivat tarpeen vetisimmissä paikoissa. Tuomas meni kaukana edeltä ja me Amin kanssa hitaasti perässä. Tuoljehuhput näkyi, se oli kivanniminen tunturi. Tuomakselle sen nimen muistaminen tuotti vaikeuksia.
Saarijärven kämpälle oli pitkä laskeutuminen. Menimme tupaan, jossa valmistimme kuumakupit ja kahvit valtion kaasulla. Neljän tytön porukka oli asettunut makaamaan lavereille, vaikka kello oli vasta 16.30. Se on kai tapana Saarijärvellä, sillä olemme ennenkin tavanneet ihmisiä yöpuulle valmistautumassa aivan liian aikaisin. Oliko kyseessä makuupaikan varaaminen, etteivät muut ehdi? Tuhahdimme ja lähdimme.
Pihalla oli miehiä, jotka oli palaamassa Haltilta. Kävijäluku oli 119 000. Amin kanssa numeromme vuonna 1994 olivat 36810 ja 36811. Heimovelireissulla vuonna 2003 numeroni oli 74074. Sadastuhannes kävijä Haltilla oli kuulemma mies, joka meni sinne Kilpisjärveltä potkukelkalla 25.4.2011. Kaarina Karin johtama kolmen naisen ryhmä perusti Haltin kirjan 2.8.1933.
Vaelsimme Muurivaran mutkassa hetkeksi Norjaan. Tuomas löysi 10 litran muovikanisterin ja päätti viedä sen Kilppikselle roskikseen. Jonkin matkaa vaellettuamme näimme Aslak Juuson vanhan poroaidan. Lähdimme polultamme aidan suuntaan tavoitteena Saanan pahdan alla oleva kota.
Alitimme poroaidan klo 21.45 ja aloimme kavuta avointa paljakkaa ylös. Rupesi satamaan ja maa kävi märäksi. Kengät kastuivat sisältä. Aloin vetää oikeaa jalkaani, rinkka painoi hartioita. Saana kuitenkin läheni. Saavuimme töyrään päälle.
Kaukana sateen seasta erotimme kodan ja liiterin, jotka olivat Saanajärven rannassa. Itse Saana oli sumussa. Laahustimme hitaasti kodalle ja aistimme savun hajun. Oliko kodassa joku? Tuomas avasi oven klo 23.00.
Kota oli tyhjä, mutta tulisijassa oli iso hiillos. Kota oli lämmin, kuin koti. Mahtavaa! Asetuimme taloksi ja ripustimme märät vaatteet naruille kuivumaan. Haimme liiteristä lisää polttopuita ja otimme aimohömpsyt. Kuka oli lämmittänyt meille kodan? Niin äkkiä voi kaikki muuttua ihanaksi!
Istuimme kodan seinustan penkillä ja söimme kanakeittoa. Sen päälle nautimme mojovat kahvit ja Pärnusta hankittua Maarahvaviin-nimistä vahvistusta. Valoa antoivat tuli ja oven ikkuna. Kota oli suuri, sen penkeille mahtuu 20-30 ihmistä istumaan. Paksu hormi veti hyvin. Sauhuttelimme kimpassa paksun Kuuban sikarin, jonka olin saanut helmikuussa Havannan Tropicana-Showsta. Olimme onnellisia ja nautimme. Veimme ruokailutarvikkeet järveen likoamaan. Juttelimme ainoastaan mukavia asioita.
Asetuimme lopuksi nukkumaan lattialle, sillä penkit olivat liian kapeat makaamiseen. Kello oli kaksi yöllä. Lattialla oli viileää ja siellä veti. Kiristimme makuupussien narut niin, että vain nenät näkyivät.
Äkkiä ovi tempaistiin auki ja mies astui sisään klapikimppu sylissään. Kaksi poikaa seurasi perässä. Kysyin unen sekaisella mongerruksella, oletteko huoltomiehiä? Emme ole huoltomiehiä, mutta saammeko istua vähäksi aikaa penkille ja laittaa puita tuleen, kysyi mies. No jo vain saatte, vastasin.
Selvisi, että he olivat telttailemassa lähistöllä ja että hiillos oli heidän jäljiltään. He olivat Keuruulta ja viettämässä miehen isän 60-vuotispäiviä. Juttelimme koko ajan makuupusseistamme kylmältä lattialta. He viipyivät puoli tuntia ja lisäsivät puita tuleen lähtiessään.
Tämän miellyttävän episodin jälkeen nukahdimme puoli kolmen jälkeen keskellä sumua ja sadetta suuren Saanan suojassa. Olimme nostaneet ruokatarpeemme ylös hiirien ulottumattomiin.
Aamu oli sumuinen, mutta tyyni. Lämpötila oli +14 astetta. Söimme kaurapuuroa mansikkakeitolla ja sen päälle nautimme kahvit. Kodan seinässä oli merkintä HSL 1994.
Aamutoimiin kuului monta asiaa: Pukeutuminen, tiskaus, ruoka- ja juomavesien haku, kokkaus, tulenteko, aamupesut, ruokailu, kahvittelu, rinkkojen pakkaukset ja haastelut. Siinä kului helposti kaksi ja puoli tuntia.
Lähdimme loppumatkalle kymmeneltä. Keuruulaiset olivat kauempana kokoamassa telttaansa. Saanan jyhkeä pahta nousi edessämme ja kirkasvetinen Saanajärvi oli oikealla puolellemme. Saavuimme polkujen risteykseen.
Oikealle kääntyvä polku johti Saanan päivätuvalle ja Saanan huipulle. Vasemmalle menevä 2,9 km:n polku johti suoraan Kilpisjärvelle. Pojat lähtivät oikealle ja minä klenkaten vasemmalle. Polvea aristi sen verran, että oli parasta mennä perille Kilppikselle suorinta tietä. Pojat suunnittelivat Saanan huiputusta.
Polullani oli risteyksiä viitoituksineen ja useita lankkuosuuksia. Maaston aletessa paljakka muuttui harvaksi tunturikoivikoksi. Pidin sauvaa vasemmassa kädessäni. Autojen ääniä ja koirien haukkumista alkoi kuulua. Tulin pikitielle Kilppishallin ja Matkailuhotellin luo klo 11.30. Saana oli edelleen sumussa.
Tulin Kilpisjärven kylän päähän. Auto on kylän toisessa päässä. Välissä on viiden kilometrin pituinen suora asfalttitie. Lähdin lompsuttamaan tietä pitkin liftaten samalla.
Ohitseni lipui useita matkailuautoja, mutta kaikki ajoivat ohi. Niissä olivat vain kuski ja tämän rouva. Kilometrin käveltyäni tärppäsi, kun sininen Skoda-farmari pysähtyi. Auton kyljessä luki TULLI. Pääsin tullimiesten kyydissä Retkeilykeskukselle. Vanhempi tullimies kertoi, että koivuja tuhonnut tunturimittari oli kaatanut 30 cm paksuisen pihakoivun melkein hänen autonsa päälle. Hän auttoi kyydin päätteeksi rinkan selkääni.
Istuin Retkeilykeskuksen kahvilan ikkunapöydässä katsellen Kilpisjärven tyyntä pintaa ja alhaalla roikkuvia pilviä. Järven suurin syvyys on 60 m. Jäät olivat lähteneet juhannusviikolla. Pojat saapuivat klo 15.30 ja kertoivat Saanan huipun olleen niin sumussa, että näkyvyyttä ei ollut yhtään. Lähtiessämme kahvilasta moikkasin tutut tullimiehet, jotka olivat tulleet sinne lounaalle. Tuomas vei Muurivaaran kanisterin roskikseen. Vaeltajien asut olivat muodikkaita ja istuvia. Vain minulla oli ruudullinen flanellipaita. Kenellekään ei tullut rakkoja.
Kun lähdin ensimmäiselle Lapinreissulleni 1993 Muotkatuntureille, minua pyydettiin ehdottomasti ottaman mukaan ruudullinen flanellipaita. Sitä samaa ohjetta olen noudattanut siitä lähtien. En ole välittänyt, vaikka minua on kutsuttu tuvissa metsuriksi. Kunnioitan perinteitä.
Tankatesamme auton huomasimme, että Saanan päällä ei ollut enää murkua. Lähdimme pois Kilpisjärveltä. Ropinsalmeen oli matkaa 55 km, näkemiin paras Lappi! Pysähdyimme munkkikahveille tienvarsikodalle. Ostimme lakkaa, joka oli salaa poimittu Ruotsin puolelta. Pysähdyimme myös Sonkamuotkassa Sannan Putikissa. Muonion K-Hallista hankimme ilta- ja aamupalaa. Sitten Pekoseen.
Majoituimme Lomakylä Pekosessa kulkumiesmökkiin numero 6, jossa oli pehmeät patjat. Tuomas laittoi patjansa lattialle, jossa oli viileämpää. Saunavuoromme alkoi klo 20.00. Oli mukava pestä viikon liat pois. Ami oli uinut Hotelli Urthaksen rannassa ja Tuomas Kuonjarjohkalla. Minäkin olin huuhdellut kasvojani.
Herätys oli kuudelta ja lähtö Pekosesta kahdeksalta. Vaihdoimme Pellossa maata ja ajoimme Ruotsiin. Svansteinin taidemuseo oli siirtynyt Rolf Soopin kuoleman jälkeen kunnan haltuun. Kymmeneltä se oli vielä kiinni, joten matka jatkui. Tulimme Kukkolankoskelle. Ami osti huikopalaksi puolen kilon savusiian, jonka söimme sormin. Loppis-kylttejä oli pitkin tien varsia. Ajoimme Haaparannasta Tornioon. Maiden rajalla oli iso Ikea. Seudun vauraus pisti silmään, mikä tuntui hyvältä, kun kaikkialla puhuttiin vain lamasta.
Ajoimme Oulun ohi kohti Muhosta pysähtyen Pikkaralan Shellille perinteisille munkkipossukahveille. Shellin mies oli pahoillaan, kun Pauligin myöntämä kunniakirja kahvin laadusta oli pois seinältä. Hän lupasi etsiä sen varastosta, minne se oli jäänyt remontin jäljiltä.
Muhos, Kontiomäki, Vuokatti, Valtimo ja Nurmes. Ami oli perillä ja jäi kotiin. Tunnin kuluttua lähdin Tuomaksen kanssa jatkamaan matkaa. Moikkasimme tätimme Savikylässä. Seuraava tauko oli Juvan Pikkirillin pihassa eväitä syöden. Yökahvit nautimme Kuortin ABC:llä, josta ajoimme yhtä soittoa Helsinkiin. Tulimme Topeliuksenkadulle yö-yhdeltä ja vähän sen jälkeen Tehtaankadulle. Oli pimeää, mutta lämmintä. Tee maistui hyvältä.
Kävin magneettikuvauksessa. Lääkäri näki jotain muutosta polvessa ja sanoi, että paraneminen kestää kauan. Lokakuussa aloin käydä kuntosalilla. Lokakuussa kävelin myös ryhmämme mukana Latviassa Tujasta Gaujajoelle. Kahden päivän rannikkokävely oli 39 km.
Tuomas ja Ami vaelsivat tällä reissulla 110 km, minun matkani oli 104 km. Auton matkamittariin tuli 2860 km. Koko viikko oli sateinen.
