VAELLUS KÄSIVARRESSA 9-17.8.2002, HUIPUTUKSET
(Kartat ovat jutun lopussa)
Lähdin Amin kanssa neljännelle yhteiselle vaelluksellemme Käsivarteen. Edellisestä kerrasta oli kulunut kolme vuotta. Olimme valmiit huiputusreissulle. Suunnittelimme käyvämme kuudella tunturinhuipulla
PERJANTAI 9.8.2002, TÖISTÄ TIEN PÄÄLLE
Lopetin työt Helsingin Vallilassa kahdelta iltapäivällä ja lähdin ajamaan kohti Nurmesta. Autona oli muutaman vuoden ikäinen Ford Mondeo. Tankkasin auton ja join kahvit Suittilahden Essolla. Kurvasin Nurmeksen Jokikylän koulun pihaan seitsemältä, Amilla olivat rensselit valmiina. Ladattuamme itsemme Eilan kinkkukiusauksella lähdimme ajamaan kohti pohjoista. Kilppiksen suunnalta ei tullut autoja, kun käännyimme oikotieltä Kajaanin suuntaan kohti Valtimoa. Aurinko paistoi, kesä oli ollut vuosisadan kuivin. Ami ajoi alkumatkan. Unohdin hankkia rinkkaani sadesuojan.
Pidimme evästauon Kajaanin jälkeen Ristijärven kirkon rappusilla. Kirkko oli op:n joulumainoksessa viime ja edellisenä Jouluna. Siirryin rattiin, siitä eteenpäin ajoimme sadan kilometrin vuoroissa. Puolangan jälkeen näimme ensimmäiset porot. Ohitimme keskiyöllä Pudasjärven. Yön samettinen pimeys laskeutui ympärillemme.
Ami tarjosi perinteiset munkkikahvit Napapiirin Shellillä Rovaniemellä, kun kello näytti kahta yöllä. Miesporukka tuli ovella vastaan, kun astuimme sisään. Kahvilan tuoleja oli nostettu pöydille. Tyttö siivosi, sillä se oli ainoa hetki vuorokaudesta, kun oli vähän hiljaisempaa. Tyttö tiesi myös, että miesporukka oli menossa Lapista kohti etelää. Meistä hän sai tietää, että olimme menossa Kilpisjärvelle.
Ajoimme Ounasjokivartta pohjoiseen. Seuraava tauko oli neljältä Onnin Kaupan rappusilla Kaukosissa. Kaupan nimi oli sittemmin Kyläkauppa Alaniemi, mutta nyt sekin on lopetettu. Puoti oli tyhjä. Kahvittelun jälkeen päivä alkoi valjeta. Levilläkin pysähdyimme, kylä oli kasvanut sitten edellisen käyntimme ja oli kuin Saariselän kaupunki. Olokselle oli tulossa rokki-tapahtuma Eeroineen ja Jusseineen.
Neljän Tuulen Tiellä pysähdyimme matkamuistomyymälän luona, mutta se oli kiinni. Kilpisjärven Kilppis-Marketista ostimme eväsleipää yhdeksältä. Retkeilykeskuksessa nautimme aamiaisen seisovasta pöydästä. Tarjolla oli corn flacesia, mansikkahilloa, vadelmahilloa, paahtoleipää, kinkkua, munia, juustoa ja kahvia. Kilpisjärvi vapautui jäistä sinä vuonna kesäkuun neljäntenä, useimmiten vasta juhannuksena. Ajoimme E8-tietä 22 km Helligskogenin lomakylään Norjaan.
Harald Grönningenin näköinen lomakylän isäntä antoi meille luvan pysäköidä automme talousrakennuksen viereen. Vaihdoimme vaellusvaatteisiin ja pyysimme Haraldia ottamaan meistä lähtökuvan. Kerroimme palaavamme takaisin perjantaina.
Marssimme kolme kilometriä pikitietä takaisinpäin ja tulimme Didnu-joen sillalle klo 13.00. Painuimme saman tien kärrytietä pitkin padolle ja siitä edelleen polulle, joka seurasi Didnu-jokea ylävirtaan. Oli poutapäivä ja lämpötila +15 astetta. Polku oli entisestään kasvanut. Teimme sauvat ennen kuin puusto loppui. Poikkesimme useasti polulta Didnun varteen juomaan, joimme vettä jopa mahallamme suoraan joesta. Ilmavirta toi valkoista sumua takaamme. Löysimme joelta pienen Grand Canyonin.
Tulimme kello kuudentoista aikoihin Gakkur-joen laajaan risteykseen, jonka läpi kahlasimme. Vesi oli kuivan kesän jäljiltä matalalla ja ylettyi vain polviin. Kiersimme laajan pajukkosaaren ja nousimme vastarannalle. Istuuduttuamme tauolle kerroin Amille, että virolaiset Olev, Talis ja Indrek aivan varmasti viihtyisivät täällä. Olimme jutelleet Lapin vaelluksesta kävellessämme edellisenä viikonvaihteena Viron länsirannikolla Mereäärsen ja Töstamaan välillä.
Nousu Didnu-joen vartta jatkui ja jatkui. Aina tuli uusi töppyrä toisensa jälkeen, vaikka jokainen näytti olevan viimeinen. Ylipainavat rinkat kalvoivat hartioitamme ja hiki valui. Nukuimme syvät päiväunet yhden töyrään juurella. Heräsimme kuudelta ja jatkoimme kulkua ylämäkeen.
Lopulta seutu tasoittui ja joki virtasi vastaamme rauhallisesti. Alkoi pienten järvien ja matalien kukkuloiden alue. Vastaamme tuli järven rannalla suomalainen perhe: Mies, vaimo ja murrosikäinen tyttö. He kertoivat yöpyneensä Suomen Lossun kämpällä. Seuraavan järven rannalla tuoksui kala ja nuotiossa paloi tuli. Norjalaiset kalamiehet pitivät siellä leiriään. Vielä oli yksi järvi, jonka takana pilkotti kaukainen keltainen piste ilta-auringossa. Se oli Norjan Lossun kämppä. Tauko paikalla!
Piste suureni tuskastuttavan hitaasti. Sumu täytti seudun välillä täydellisesti, mutta perille vain pääsimme. Olikohan poromies-Antti kotosalla? Ei ollut, astuimme tyhjään tupaan kahdeksalta. Muutamme matkasuunnitelmaa ja jäämmekin sinne, sanoimme yhdestä suusta. Emme kävele enää. Otimme alapedit. Kämppä oli kylmä, eikä polttopuita ollut. Ami laittoi trangian kylmän kamiinan päälle ja valmisti perunamuussia. Päälle nautimme kahvit Domino-keksillä. Ulkona oli täysi sumu.
Tupaan pölähti kaksi norjalaismiestä shortseissaan ja t-paidoissaan. He tulivat huiputtamasta lähituntureita ja kertoivat, että yhäällä oli aivan kirkasta. Sumu oli vain maan pinnassa. He heittivät makuupussinsa vintille ja menivät tikkaita pitkin sinne nukkumaan. Me Amin kanssa sitävastoin lähdimme rajaneuvotteluihin viereiselle rajakivelle. Oli aivan valoisaa, mutta Suomi oli sumussa. Matkaväsymys oli tipotiessään. Tupaan tuli yöksi vielä saksalainen nuoripari.
SUNNUNTAI 11.8.2002, KOVDDOSKAISIN HUIPUTUS
Ami valmisti aamiaiseksi Suomen Armeijan kaurapuuroa, joka oli maustettu omenalla, kiitos Matias. Norjalaiset ihmettelivät isoja rinkkojamme. Kerroimme heille, että niissä ovat viikon ruoat ja varavaatteet. Heillä oli vain pikkureput, eikä juuri mitään varavaatetta tai ruokaa. He pyytävät isoa (!) kalaa 35 mm verkoilla, jotka he virittävät lahtien poikki pitkien narujen avulla. He kertoivat, että huiputuksemme tulevat onnistumaan, sillä oli luvattu sumujen poistumista ja aurinkoisia päiviä. Saksalaisetkin heräsivät. Pojalla oli yhtä pitkä tukka, kuin tytöllä. Lähdimme kämpältä kymmeneltä.
Pidimme rajapyykillä vain pienimuotoisen juhlatilaisuuden, jonka jälkeen alitimme poroaidan ja olimme Suomessa. Alalanka oli sopivasti löysällä. Saavuimme Suomen Lossun kämpälle kello kaksitoista. Kämppien lyhyt välimaasto on kumpuilevaa nurmea ja erinomaista kulkutannerta. Vaihdoimme shortseihin. Teltasta heräili juuri kaksi miestä, jotka olivat yrittäneet yöllä molempiin Lossun kämppiin, mutta niiden oltua täysiä olivat pystyttäneet telttansa Suomen kämpän viereen. Autiotupa on saameksi avdinstohpu.
Lähdimme kulkemaan Lossujärvestä alkavan Urthasjohkan etelärantaa myötävirtaan. Maasto oli mukavaa kumpuilevaa paljakkaa. Aurinko paistoi. Ylitimme joen. Pidimme useita taukoja maaten lämpimässä maassa. Aloimme etsiä asentopaikkaa, kun joki teki mutkaa oikealle.
Nousimme loivaa rinnettä Kovddoskaisin suuntaan, josta löysimme maan mainion leiripaikan kahden puron kainalosta pehmeältä nurmelta. Maan pinta oli muhkuravapaa ja kuiva. Pystytimme teltan ja olimme paljain jaloin.
Ami valmisti purjoperunakeiton. Istuimme maassa ja söimme sitä. Olipa hieno paikka: Takanamme oli Kovddoskaisin kivinen rinne ja edessä kohosivat Urthaspahdan kolme mustaa seinää, joiden huiput nousivat tuhanteen metriin.
Lähdimme viiden aikaan huiputtamaan Kovddoskaisia. Noustavanamme oli Suomen toiseksi suurin kahden paikan välinen korkeusero, 540 metriä. Suurin on Saanan ja Kilpisjärven välinen ero 556 m. Hiippailimme tunturiin shortseissa ja paidanhihat käärittyinä. Amilla oli pikkureppu, minulla leipälaukku. Rakkarinne oli pitkä ja jyrkkä. Tulimme yläharjanteelle ja käännyimme oikealle. Jatkoimme edessä näkyvälle reunahuipulle, jonka saavutimme klo 19.00. Nousu ei ollut raskas, vain muutaman kerran käytimme apuna käsiä.
Huippu oli rosoista, kiinteää kalliota. Maisemat olivat Lapin kauneimmasta päästä. Ne antoivat Meekonvaaralle ja Saivaaralle. Kännykät toimivat. Menimme puoli kilometriä itään vielä korkeammalle ja ammensimme sieltä uudet kaukaiset maisemat. Huipun korkeus on 1227 m. Kovddoskaisi on korkein kokonaan Suomessa oleva tunturi. Palasimme takaisinpäin ja käännyimme vähän oikealle alemmas. Istuuduimme ja ihailimme vaatimatonta Haltia ja Kovddoskaisin loivaa pohjoisrinnettä, joka oli pikkukivirakkaa. Kovddoskaisilla on kolme huippua, läntisimmällä emme käyneet. Oltuamme ylhäällä pari tuntia, puimme lisävaatetta ja lähdimme alas. Teltta näytti ylhäältä katsottuna pieneltä, tummalta kiveltä. Alasmeno otti puolitoista tuntia. Keräsimme sylit täyteen kuivaa katajaa ja saavuimme teltalle klo 22.30. Sää oli koko päivän mitä mainioin. Yöksi kylmeni.
Ami laittoi illalliseksi kanavihanneskeittoa, minkä jälkeen siirryimme puron varteen kahvinuotiolle. Poltimme nuotiossa paikallisen risun lisäksi omaa pihkapuuta. Oli totaalisen hiljaista, eikä muita ihmisiä näkynyt missään. Puoli kahdelta painuimme lisävaattein varustautuneina nukkumaan. Minulla oli ensimmäistä kertaa itsetäyttyvä ilmapatja.
Aurinkomme herätti meidät kahdeksalta. Ami oli palellut yöllä -5 asteen ohuessa makuupussissaan, kun taas minulla oli -20 asteen paksu pussi. Hänen pussinsa painoi puolta vähemmän, kuin omani. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaaan ja oli täysin tyyntä.
Puuron, kahvin, leivän ja Dominon jälkeen lähdimme liikkeelle. Oli harmi jättää niin kaunis asentopaikka, mutta minkäs voit. Lähdimme kymmenen jälkeen shortseissa kävelemään päivää päin. Rinkkamme olivat jo keventyneet. Mieli oli molemmilla reipas kauniissa Urthaslaaksossa. Kaksi vastaantulevaa vaeltajaa kertoivat, että taksi Didnulle maksoi 180 mk. Kolme vuotta sitten taksa oli 150 mk.
Ehdimmekö Hotelli Urthaksen iltapäivätansseihin? Emme ehtineet, vaikka kello oli vasta 12.00. Hotelli oli tyhjä. Emme ole kuulleet kenenkään koskaan ehtineen niihin rientoihin. Pidimme hotellin baarissa pienen tauon ja kirjoitimme kuulumiset vieraskirjaan. Allekirjoituksina olivat Jami-Ami ja Samba-Ana. Kämpän eteiseen oli ilmestynyt kerrossänky ja kaasuhella. Majoituskapasiteetti oli neljä petipaikkaa. Kämppä oli ennen Urho Viikin yksityismökki, nykyään se on Metsähallituksen ylläpitämä autiotupa.
Matka jatkui muutaman maisematauon tahdittamana Pitsusjoelle. Otimme onnistuneita kuvia, meillä molemmilla oli hyvät Konica-pokkarit. Joen tuntumassa oli kaksi rakennusta, vanhemmassa luki "Partiomaja, Lapin Rajavartiosto, Vuobmakasjärvi 1964". Kahlasimme leveän Pitsusjoen yli sukkasillamme, vettä oli puoleen sääreen. Jos veden pinta olisi ollut 10 cm alempana, olisimme pystyneet ylittämään joen kiviä pitkin. Lämpötila oli +25 astetta.
Lähdimme ylityksen jälkeen polkua pitkin pohjoiseen. Halti ja sen normaalia pienempi lumilaikku näkyivät. Pitsuskordsin kumina kuului ja olimme pian sen vieressä. Putous oli komea, vaikka vettä ei ollutkaan paljon. Heittelimme virtaan kiviä ja jatkoimme polkua pohjoiseen. Porokämpän jälkeen ennen Pitsusjärveä jätimme polun ja käännyimme oikealle. Tarkoituksemme oli ylittää tunturiylänkö ja saapua illaksi Toskaljärvelle.
Nousimme paljakkaan, joka muuttui rakaksi. Kuljimme kohti itää. Pitsusjärvi näkyi kauniina takanamme ja Haltikin oli vielä esillä. Ylängöllä oli useita pikkulampia. Puimme pitkät housut. Ajauduimme yläsatulan jälkeen murtuneeseen kanjoniin, joka oli vedetön. Kuljimme jyrkän uoman etelänpuoleisessa rinteessä. Lepäsimme välillä. Laskeuduimme alaspäin. Eteemme avautui kuvankaunis, vehreä laaksomaisema vuorten kainalossa. Pian tuli näkyviin sinisen Toskaljärven tyyni pinta. Maasto ennen järveä oli hyvin kumpuinen, oli kumpu kummun perään pitkään.
Puoli yhdeksältä olimme viimein Toskaljärven rannassa. Tapasimme kalastajapariskunnan teltaltaan. He olivat tulleet sinne helikopterilla ja kävelevät huomenna Valtijoelle, josta helikopteri hakee heidät. Kalaakin oli tullut.
Pystytimme teltan Toskaljärven pohjoisrantaan muutaman sadan metrin päähän kalastajista näköyhteyden ulkopuolelle. Siivosimme ympäristön roskista ja asetuimme taloksi. Ilta-aurinko säteili vielä vähän aikaa.
Ami kokkasi kanariisipataa, kun aurinko laski takanamme tunturien taakse klo 21.15. Lopetimme ehtoollisen ja asetuimme nurmikolle viettämään iltaa. Istumisen lomassa keräsimme laajalta nurmikentältä suuret määrät kuivaa vaivaiskoivua nuotiomme tarpeisiin. Vierellämme oli puro, joka painui maan sisään pariksisadaksi metriksi. Keskiyöllä oli vielä valoisaa ja lämpötila +6 astetta.
TIISTAI 13.8.2002, KOLMEN HUIPUTUKSEN PÄIVÄ
Aurinko ajoi meidät taas ylös, telttaan tuli liian kuuma. Kirkkaalla taivaalla vaelsi joku yksittäinen aamupilvi, lämpötila oli +12 astetta. Amia palelsi yöllä. Rannassamme uiskenteli 20 mustavalkoista sorsaa.
Aamiaispuuron ja kahvin jälkeen alkoi sarjahuiputus. Ensin oli vuorossa Annjalonji. Kävelimme naapuriemme ohi, he olivat kokoamassa leiriään ja lähdössä Valtijoelle. Kävelimme Toskaljärven länsirannalle ja sitä pitkin etelään. Ranta oli osittain rakkaa, tutkimme maastoa huomista varten, kun kuljemme siellä täyspakkauksilla. Puolessavälissä länsirantaa järveen laski kuivunut joki, siitä lähdimme ylös. Jyrkässä paljakassa oli maaruskaa, jossa oli hyvä kiivetä. Noustuamme tunnin tulimme yläkainaloon.
Edessämme oli syvä kivikkolaakso, jota emme osanneet kartasta lukea. Laakson takana oli vastarinne ja sen päällä Annjalonjin huippu. Laskeuduin laakson pohjalle, jossa oli lampi ja lähdin sieltä kapuamaan suoraan kohti huippua. Ami sensijaan pysyi käyrillä ja kiersi laakson oikean kautta. Olimme aika kaukana toisistamme, välillä kadotimme näköyhteydenkin. Tiesimme kumpikin, missä toinen suurin piirtein oli, ja olihan päämäärä molempien tiedossa.
Tapasimme toisemme ja hurja nousu jatkui. Huippuja näytti olevan useita ja kivikko oli kuin räjäytysten jäljiltä. Saavuimme korkeimman huipun juurelle. Huippu oli tasaisen kivikentän keskellä oleva pieni Saana. Sen pohjoisrinne oli loiva, kuten Saanallakin. Nousimme helposti ylös, huippu oli osittain kovaa peruskalliota. Olimme korkealla ja keskellä Käsivarren erämaata, josta näkyivät Halti, Pitsusjärvi, Kovddoskaisi, Urthaspahdat, Hotelli Urthas, Lossunibba, Meekonvaara, Meekonpahta, Meekon tuvat, Saivaara, Porovaara. Liehutin tuulessa Suomen pienoislippua, joka oli mukanani Euroopan liftireissuilla 1969 ja 1970. Hömpsyjen jälkeen lähdimme alas. Oli keskipäivä. Lentokone lensi ylitsemme.
Palasimme samaa reittiä, mitä olimme tulleet. Saimme alalammesta juomavettä tyhjiin leileihimme. Keräilimme polttopuuta sylimme täyteen. Löysin maasta vanhan, ison katajankarahkan, jota pidin poronsarvena päässäni. Palasimme leirille kahdelta ja otimme heti ettoneet.
Kahden tunnin kuluttua olimme valmiit uusiin huiputuksiin. Lähdimme huiputtamaan Toskalharjia ja Pumbovarria, jotka olivat Annjalonjilta katsottuna vastakkaisella puolella Toskaljärveä.
Alkumatka oli suota. Sitten oli viistoa paljakkaa ylöspäin. Tunnin kuluttua pidimme vesitauon. Toskaljärvi levittäytyi allemme ja Annjalonji nousi komeasti järven takaa ja sen takaa vielä komeammin Kovddoskaisi. Saivaarakin oli hieno.
Toskalharjin huippu oli tasaista rakkakenttää, jossa oli kaksi kohoutumaa ja niillä isot kivikeot. Saavuimme huipuille klo 17.30. Istuimme kiville ja nojasimme toisen huipun kivikekoon. Katselimme kauniiseen Valtijoen laaksoon ja muistelimme menneitä.
Seuraavana oli vuorossa Pumbovarri, jonka huippu oli Toskalilta kolme kilometriä kaakkoon. Koukkasimme sinne oikean kautta pysytellen käyrillä. Matkalla oli notkelma ja siinä pieni, pyöreä nurmikko. Melkein jopa nukahdimme, kun vain pikkuisen siihen itsemme oikaisimme. Siitä eteenpäin maasto muuttui rakaksi ja alkoi ylämäki kohti Pumbon ensimmäistä huippua, minkä saavutimme nopeasti. Takimmaiselta huipulta oli paremmat näköalat, joten katselimme maisemia sieltä. Tuulta vasten pystyi seisomaan vinossa. Valtijoki ja Somasjärvi näkyivät hyvin. Etelässä näkyivät Reikämaa ja Saivaara. Haukka liiteli lähellä ja naukui kuin kissa. Maassa oli paljon poronsarvia, joista otin vain komeimman, sillä minulla on niitä laavulla riittämiin.
Lähdimme paluumatkalle ja saavuimme syvän jokirotkon reunalle. Siitä näkyi koko Toskaljärvi ja telttamme sen rannalla. Keräilimme taas polttopuuta lähestyessämme leiriä. Rinteillä oli paljon sopulien koloja ja kolojen suuaukoilla kuivaa heinää. Näimme sopulien muumioita. Saavuimme kämpille puoli yhdeksältä. Ami meni heti uimaan, veden lämpötila oli +4 astetta. Iltasapuskana oli parasta herkkuamme eli currykana-riisipataa. Päälle otimme teetä kovana iloisen nuotion loisteessa.
Löysimme luolan suun, josta puro meni maan sisään. Heitin tyhjän, muovisen Viru Valge-pullon virtaan ja menimme suuaukolle odottamaan sitä. Pullo ei tullut. Suoritimme iltapesut ja asetimme ruokailuvälineet järveen yöksi likoamaan. Mäkäräiset olivat paikalla. Oli lämmin ilta. Neljä tonnista tunturia on nyt huiputettu. Vielä on kaksi jäljellä. Tänään huiputtamamme Annjalonji, Toskalharji ja Pumbovarri ovat kukin yli 1000 metriä korkeita.
Aamuaurinko teki tepposet ja herätti meidät klo 6.30. Tiskasin eiliset astiat. Joimme kahvia koko pannullisen. Asensimme leipien päälle reilut viipaleet Balkanin Juhlaa. Rantakivillä vilisti kärppä ja haukan poikaset naukuivat ilmassa. Oli rattoisa aamu kerta kaikkiaan. Tuuli kääntyi länteen, mikä on aina tiennyt hyvää. Otin Amin silmästä jo toisen kerran mäkäräisen.
Purimme leirin ja lähdimme taipaleelle. Mäkäräisiä oli sankasti ja laitoimme Offia. Asensin Pumbon poronsarven rinkkani kylkeen. Kävelimme Toskaljärven pohjoisrannalta länsirannalle eilistä reittiä ja sieltä etelään, mistä Toskaloja alkaa. Vaelluskengillä joen olisi voinut hyvin ylittää. Muistelimme kolme vuotta sitten kahlaustamme Toskalojan yli alajuoksulla metrin syvällä. Nyt emme jokea ylittäneet, vaan erkaannuimme siitä oikealle nousten ylemmäs paljakkaan.
Istuimme tauolla kello yhdeksältä ja katselimme oikealla puolellamme kohoavaa jyrkkää Annjalonjin alkupahtaa ja kaukana näkyvää Meekonvaaraa. Saivaara ja Toskalojan Huoltotupa näkyivät myös ja kiikareilla Jogasjärven Maahistupa. Jatkoimme matkaa Annjalonjin pahdan kohotessa oikealla puolellamme. Sulkelsimme tiheään koivikkoon ja pidimme tauon puroputouksen luona. Putous oli 15-20 metrin korkuinen ja se pärskyi alas kapeaan rotkoon.
Jatkomatkailussa raavimme rinkkojamme tiheässä koivikossa, jossa porojen polut alkoivat ja loppuivat arvaamatta. Konttasimme välillä kaatuneiden koivujen ali ja eteneminen oli hidasta. Pitkä koivikkometsäalue on kokonaisuuudessaan luonnonsuojelualuetta.
Äkkiä Ami huusi, että katso Ana, mikä uuni! Varvikossa oli hylätty, jalallinen uuni ja sen takana lähellä Skadjajärven rantaa oli kammi. Sen täytyi olla Aslak Juuson vanha kammi! Olin lukenut kammista ja nähnyt jossain kirjassa kuvankin, kun se oli vielä käytössä ja ihmisiä seisoi sen vieressä. Nyt se oli madaltunut ja osittain sortunut, mutta puiset ovenpielet olivat vielä pystyssä. Olimme historiallisessa paikassa. Saivaara nousi uljaana järven takana.
Kuljimme Annjalonjin pahdan alla olevan pöpelikön loppuun ja tulimme joelle. Se oli Skadjajärven ja Meekonjärven välinen vuolas, kivikkoinen virta. Vaihdoimme shortseihin. Ylitimme torin levyisen kylmän joen sukkasillamme. Keskellä oli syvempää, mutta kun etsimme matalampia kohtia, pääsimme vastarannalle. Sauvoista oli huomattava apu vuolaimmissa kohdissa. Korkean veden aikana kahlaus ei kyllä onnistu.
Vastaranta oli lähes läpipääsemätöntä korkeaa pajukkoa, josta saimme syviä verinaarmuja, kun emme heti pukeneet pitkiä housuja. Meekon kämppä tuli kaukana näkyviin.
Astuimme Meekon kämppään, jossa oli ruokailuaan lopettelemassa kaksi ikäistämme sisarusta, Savosta alunperin. Teimme sopat ja keitimme kahvit. Siskokset lähtivät ja tilalle tuli seitsemän oululaista: Kolme nörttiä, yksi maanmittausinsinööri, yksi muu insinööri ja kaksi opiskelijaa. Huusin Amin ulkoa, kun maanmittari alkoi kertoa Nurmeksesta. Hän tiesi Maaselän Etapin, Puukarin Pysäkin ja Bomban. He olivat edellisenä päivänä huiputtaneet Haltin, numeronsa olivat olleet 71 450. Maanmittari oli käynyt siellä 1996, jolloin numero oli noin 50 000. Kerroimme, että kävimme Haltilla 1994 ja että numeromme olivat 36 810 ja 36 811. Lähdimme jatkamaan tehtäväämme, oululaiset ryhtyivät pystyttämään telttojaan kämpän ympärille. Lämpötila oli +18 astetta.
Käännyimme ennen Pierfejohkan siltaa ja putousta oikealle ja aloimme nousta joen törmällä länteen. Oikealla puolellamme oli Meekonvaaran muhkea rinne ja vasemmalla alhaalla vuolaasti virtaava Pierfejohka.
Ami tokaisi klo 18.00, että nyt alkaa huiputus! Jätimme rinkat ison kiven viereen ja lähdimme pikkureppu selässä kapuamaan Meekonvaaralle. Koukkasimme rinteen jyrkkyyden takia oikean kautta. Kiersimme kuivuneet pikkulammet, joiden pohjakivet olivat mustia. Saivaara näkyi uudesta kulmasta, Meekonpahta jäi jo alemmas. Asensimme pieniä kivikekoja reitillemme helpottaaksemme paluuta.
Nousimme huipulle idästä pikkupahtojen ohi. Pilvet tummuivat uhkaavasti ja alkoi hämärtää. Laaja laki oli peruskalliota, jossa oli itäinen ja läntinen huippu. Molemmilla oli pieni kivikeko. Hömpsytimme klo 19.30 läntisemmällä, sillä se näytti olevan vähän ylempänä. Olimme 1010 metrin korkeudella. Oli tuulista ja palelimme. Kännykät eivät kuuluneet. Paluu rinkkojen luo kesti tunnin, kivikekoja olisi saanut olla enemmän. Onneksi korkealta katsottuna Amin punainen rinkansuojus erottui saman kokoisten kivien sekamelskasta. Ilman värin antamaa apua rinkkoja ei olisi löytynyt helposti. Tulimme alas ja laitoimme rinkat selkään. Matka jatkui.
Tallustimme laaksossa edelleen kohti länttä ja ihailimme komeaa Meekon eteläpahtaa oikealla puolellamme. Vasemmalla puolella kohosivat lähes yhtä mahtavat Kahperusvaarat. Pierfejohka rauhoittui ja tanner leveni tasaiseksi paljakaksi. Teimme asennon aika väsyneinä klo 21.30, kun jo ilta sai. Ami oli sitä mieltä, että seuraavana päivänä emme huiputa Lossunibbaa.
Kun teltta oli pystyssä ja kamat sisällä, alkoi sataa ja tuuli yltyi myrskyksi. Emme voineet mennä enää ulos, vaan söimme leivät ja nöttköttit teltan sisällä. En aavistanut, että oli tulossa vaikein Lappi-yö koskaan.
TORSTAI 15.8.2002, VAIKEA YÖ
Yöllä myrskysi ja satoi niin, että teltan 200% vedenpitävyys ei riittänyt. Heräsin aamuyöstä siihen, että selkäni ja takapuoleni lilluivat vedessä. Tunnustelin kädellä ympärilleni ja tunsin, että patjani ja makuupussini olivat märät, ja että vettä oli pohjakankaan päällä. Myrsky painoi teltan ulkokankaan sisäkangasta vasten ja sisäkankaan vasten poskeani, kun nousin istumaan. Sisäkangas oli märkä ja se vuoti. Löysin pimeässä haparoimalla rinkasta taskulampun ja menin ulos myrskyyn ja meteliin. Sidoin lisäköydet isoihin kivenmurikoihin tiukasti ja sain teltan ulkokankaat erilleen sisäkankaista. Kivenmurikat löytyivät taskulampun avulla. Teltan minun puoli oli sen verran alempana, että kaikki vesi valui minulle ja Amin puoli oli kuiva. Mitenkäs nyt käy nukkumisen? Kontallaanko vai miten, kun teltan pohjalla on vettä?
Puin märkien vaatteideni päälle meidän molempien sadeasut. Sillä tavalla sain pidettyä lämmön sisälläni. Löysin jalkoihin kuivat villasukat ja käsiin Joulupukin rukkaset. Pipokin oli kastunut. Makuupussini oli märkänä myttynä vieressäni. Amikin heräsi, mutta nukahti sitten. Itsekin nukahdin ja pääsin jotenkin aamuun.
Aamulla sade oli lakannut ja tuuli heikentynyt. Taivas oli edelleen tummien pilvien peitossa. Teimme omista polttopuista ison nuotion joen rantaan ja keitimme mojovat kahvit. Söimme apeina hapanleipää ja Balkanin Juhlaa, päälle popsimme Domino-keksit. Kertasimme yön tapahtumia, vaikka Ami ei yöstä kärsinytkään. Minä kyllä kärsin ja tärisin vilusta vielä aamulla.
Leiri kokoon ja lähtö kohti länttä seuraten edelleen Pierfe-johkaa. Laitoin märän makuupussin roikkumaan rinkan päälle. Ami otti kantaakseen teltan. Kaukana edessä siintää menetetty Lossunibba. Meekonvaaran pitkä pahta säilyi oikealla puolellamme usean kilometrin ajan. Saavuimme Pierfe-järvelle, jonka rannalla kulkualusta muuttui täysrakaksi. Nousu Meekonvaaralle olisi ollut helpompi alkaa siitä.
Kivikkoinen maasto nousi seuraavat kolme kilometriä loivasti ylöspäin. Ilma alkoi seljetä ja sinistä taivasta tuli näkyviin. Aurinko virnisti. Ikivanha poroaita jäi oikealle. Kääntelin makuupussia selässäni kuivumisen edistämiseksi. Saavuimme satula-alueelle puolen päivän aikaan. Urthaspahtoihin paistoi vielä aurinko, mutta ne menevät pian varjoon ja muuttuvat mustiksi. Kaikkeutta alkoi hallita mahtava Kovddoskaisi. Taivas selkeni täysin siniseksi. Vaatteeni alkoivat kuivua, enkä ollut enää viluinen. Viime yö tuntui enää kaukaiselta painajaiselta.
Satulasta alkoi laskeutuminen loivasti alaspäin. Rimmajärvi tuli näkyviin, rakka jatkui. Poimimme pieneltä keskisuolta kymmenen kypsää lakkaa. Kivikossa oli poron kallo, jossa oli sarvet kiinni. Saavuimme kahdelta Urthaspahtojen itäpäähän. Kyhäsimme kuivista maapuista nuotion lampareen rantaan ja keitimme kahvit. Dominoja ei löytynyt mistään, voi harmi. Riisuimme kengät ja annoimme jaloillemme aurinkoa. Maa oli täynnä kuivaa, vaaleaa katajaa. Haukat naukuivat ilmassa Koddevarrin rinteiden suunnalla. Istuimme tauolla tunnin ja lähdimme taas.
Sivuutimme Urthaspahdat. Keskimmäisen alla oli poromiesten asentopaikan laavu- ja muita tarvepuita siistissä kasassa. Viimeisen pahdan alla oli linja-auton kokoisia kivenjärkäleitä. Aloimme seurata solisevaa Urthasjokea vastavirtaan. Töyräs seurasi taas töyrään perästä. Lossunibba kohosi komeana vasemmalla puolellamme. Saavuimme ilta-seitsemältä Suomen Lossun kämpälle. Aurinko paistoi nätisti ja makuupussini oli kuiva.
Ami valmisti tuvassa trangialla kanariisipataa ja päälle kahvit. Paras polttoaine on Marinol, joka ei nokea keitintä. Minun tehtäväni oli hakea järvestä ruoka- ja kahvivedet sekä tiskata astiat. Luimme vieraskirjasta, että toukokuun puolessa välissä Lossulla oli käyty hiihtäen. Kävijöitä näytti olleen ympäri vuoden. Loppusyksyn ja Joulun välillä oli hiljaisempaa.
Lähdimme kohti Norjaa, lämpötila oli +12 astetta. Alitimme poroaidan ja poistuimme Suomesta, rajaneuvotteluja ei pidetty. Pistäydyimme hyvästelemässä tyhjän Norjan Lossun kämpän ja jatkoimme matkaa järville.
Laitoimme asentomme klo 22.30 samalle paikalle Lossujärven rantaan, missä näimme tullessa norjalaiset kalamiehet, nyt paikka oli asumaton. Olimme tulleet rajalta neljä kilometriä. Järven pinta oli tyyni ja kaunis. Ami valmisti nuotiolla iltapalaksi räiskäleitä ja minä kaakaota. Kävimme petille yhdeltä yöllä. Kääriydyin kuivuneeseen makuupussiin. Taivas hehkui kultaisena.
PERJANTAI 16.8.2002, VAELLUKSEN LOPETUS
Heräsimme kuudelta hyvän yön jälkeen. Aamuaurinko paistoi nätisti. Nautimme kahvia, leipää ja kas kummaa, Domino-keksejä, jotka löytyivät pesupussistani. Keräsimme kamppeet kasaan ja lähdimme taipaleelle klo 7.30. Kävelimme lähellä Losssujärven rantaa. Jonkin ajan kuluttua alkoi Didnu-joki, jota aloimme seurata myötävirtaan. Kuljimme hyvällä polulla ja saavuimme jokien risteykseen.
Nousimme Gakkur-joen rantaa jonkin matkaa ylävirtaan, jossa ylitys onnistui harppomalla kiveltä kivelle. Toissaöinen sade oli nostanut veden pintaa. Söimme ylityksen jälkeen leipäni ja Balkanin Juhlani loppuun. Kuljimme hyväntuulisina polkua pitkin ja saavuimme puurajalle, jossa tapasimme yksinäisen miehen istumassa vihreässä coretex-puvussaan ja mustissa kumisaappaissaan. Hän oli menossa Haltille ja oli tupien varassa, telttaa hänellä ei ollut.
Päivä lämpeni niin kovasti, että riisuimme pitkät kalsarit ja pitkähihaiset aluspaidat pois. Söimme Amin leivät ja metwurstit loppuun, kun Helligskogen jo melkein näkyi. Saavuimme padolle, jossa vietimme pari tuntia laatuaikaa. Valmistimme viimeiset pussikeitot ja tunturikahvit ajopuunuotiossa. Torkuimme pienet päikkärit. Kännykät alkoivat toimia. Taitoimme vaimoille tuliaisiksi vaivaiskoivukimput. Lehdet olivat sahalaitaiset ja pikkusormen kynnen kokoiset.
Didnujärven ja Jäämerentien välisellä 10 km:n matkalla polku laskee 400 metriä. Didnujärvi on 800 möh ja Jäämerentie Didnu-joen sillalla 400 möh.
Saavuttuamme Jäämerentielle aloimme laahustaa kolmen kilometrin matkaa Helligskogeniin. Väistelimme ohikiitäviä autoja ja tulimme lomakylään klo 15.00. Germund otti meidät vastaan, Harald oli jossain muualla. Vaihdoimme vaatteet ja nautimme kahvilassa kahvit, jotka maksoimme euroilla, pohjoismaista vain Suomi on siirtynyt euroihin (1.1.2002). Germund otti meistä kuvat.
Olin kuskina, kun lähdimme ajamaan. Hiljensin Didnu-joen sillalla ja jatkoin ajoa Kilpisjärven Retkeilykeskuksen pihaan. Oli kiva nähdä tuttuja, tapasimme ne seitsemän oululaista, joiden kanssa olimme Meekon kämpällä. Hekin olivat juuri tulleet tunturista ja vaihtaneet päälle siviilivaatteet.
Matka jatkui. Seuraava pysähdys oli kahvilassa Ropinsalmen jälkeen. Tilasimme ainoastaan jätskit, kun kuppilan mies ei suostunut keittämään vain kahta kuppia kahvia. Ulkopöydässä kaksi poliisia söivät myös jätskiä. Kerroin heille, että 70-luvulla kuulin Muonion Essolla, että poliisin työalue ulottuu Muoniosta Kilpisjärvelle asti. He kertoivat, että nykyään alue on kasvanut tuplasti ja ulottuu etelässä Lohinivaan. Kilpisjärveltä Lohinivaan on 400 km eli sama matka, kuin Helsingistä Kuopioon. Poliisien lähdettyä mies kertoi kesän myynnin olleen kahvilassa heikkoa, turistit ajavat asuntoautoillaan pysähtymättä ohi.
Saavuimme Muonioon Lomakylä Pekoseen klo 19.15. Kulkumiesmökkimme oli numero 8. Mökissä oli jääkaappi, kahvinkeitin, vesihana ja pieni tiskipöytä. Petipaikkoja oli neljä. Sauna oli valmis klo 20.00.
Saunoimme itsemme hyviksi, saunaa oli ehostettu viime kerrasta. Pesimme viikon liat ja lähdimme kylille. Hotelli Muonio oli edelleen autiona, mutta Ravintola Huurteinen oli auki. Tilasimme huurteiset, jotka nautimme ulkoterassilla. Ruotsalaismies tuprutteli viereisessä pöydässä paksua sikaria. Painuimme aikanaan mökkiimme nukkumaan. Joimme kenttäpulloista loput Didnu-vedet.
LAUANTAI 17.8.2002, SVANSTEININ TAIVAASSA
Lähdimme ajoissa tien päälle. Ajoimme taas Pellosta Ruotsiin ja pysähdyimme Svansteinissa Rolf Soopin (1944-1998) ateljeekahvilassa. Tapasimme taiteilijan ensimmäisellä Haltin-matkallamme 1994.
Ostettuamme kahvit ystävällinen rouva kysyi, haluammeko nähdä taidenäyttelyn. Halusimme nähdä. Hän johdatti meidät suureen saliin, joka oli täynnä Soopin tekemiä lakattuja koivuveistoksia. Veistokset olivat suurien kulhojen muotoisia, joihon kuuluivat kananmunan muotoiset puiset kuulat. Istuimme hämärään, hirsiseen saliin, jossa soi vieno musiikki. Olimme Taivaassa. Istuimme hiljaa tunnin, emmekä tajunneet ajan kulusta mitään.
Matka jatkui kohti etelää. Pysähtyessämme Kukkolankoskella näimme kahden kumiveneseurueen laskevan koskea peräkkäin alas. Molemmin puolin koskea lipottiin. Suomen puolella lipottiin laitureilta ja Ruotsin puolella veneistä, jotka oli sidottu laituriin kokasta ja perästä. Ruotsin mies sai yhdellä nostolla kaksi isoa kalaa.
Pikkaralan Shellillä ennen Muhosta pysähdyimme perinteisille munkkikahveille. Kahvi oli edelleen Presidenttiä ja se maistui hyvältä. Munkkipossut olivat isoja, kuten aina. Pauligin myöntämä kunniakirja oli seinällä.
Matka jatkui Kontiomäelle ja Sotkamoon. Ami jäi kyydistä Nurmeksessa. Ajoin sieltä mökille Jäppilään, jossa kesäloma jatkui vielä viikon.
Havaintoja: Laihduin neljä kiloa, Ami kaksi. Vaelsimme yhteensä 135 km, josta 40 km pikkurepulla huiputuksiin. Hiertymiä ei tullut, ei myöskään nyrjähdyksiä. Emme eksyneet. Ruoka riitti. Kunto kesti. Olemme huiputtaneet yhdeksän yli tonnista Suomen tunturia. Niitä on 32, ja kaikki ovat Käsivarren erämaassa. Auton matkamittariin tuli reissusta 2800 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti