HEIMOVELIREISSU KÄSIVARTEEN 25.7-1.8.2003
SUOMALAIS-VIROLAISEN RYHMÄN VAELLUS LAPISSA.
(Kartat ovat jutun lopussa)
Teimme Lappiin heimovelireissun. Matkalle lähti kolme virolaista eli Olev, Talis ja Indrek sekä kaksi suomalaista eli Keijo ja minä. Keijo on täyssavolainen. Minussa virtaa savolaista, varsinaissuomalaista ja karjalasta verta.
Virolaiset ystäväni olivat ottaneet Suomen Lapin puheeksi vaeltaessamme edellisenä vuonna Länsi-Viron Töstamaalla ja viimeksi kuluvana kesänä Puhtun niemellä. Innostuin asiasta ja sanoin, että lähden mielelläni oppaaksi. Olin puhunut heille Suomen Lapista niin ylistävään sävyyn, että heidän kiinnostuksensa heräsi. Keijo on mökkinaapurini. Kuulumme kaikki vaellusryhmään nimeltä Trans Estonian Coast Walkers.
PERJANTAI 25.7.2003, MATKA HALKI SUOMEN
Olev, Talis ja Indrek saapuivat Super Sea Catilla Helsinkiin keskipäivällä. Olin heitä vastassa Makasiiniterminaalissa, josta ajoimme työpaikalleni lounaalle. Auton perä maata viistäen lähdimme syötyämme tien päälle. Autona oli 2 litran Ford Mondeo farmari, ajettu 160 000 km. Tavaratila oli täynnä rinkkoja, kattoboxissa olivat makuupussit ja teltat. Vielä pitäisi yhden miehen sopia kyytiin Leppävirran Timolasta.
Kurvasin Lahdessa Salpausselän isolle hyppyrimäelle, jonka tornista ihailimme suomalaista järvimaisemaa. Matka jatkui kohti Mikkeliä, jossa pysähdyimme torille. Näimme torin laidassa keväällä pystytetyn Mannerheimin patsaan. Matka jatkui edelleen viitostietä pohjoiseen. Varkaudenportin kohdalta käännyimme Timolaan hakemaan Keijoa.
Keijon lastatessa rensseleitään autoon simahti kamerani käyttökelvottomaksi ottaessani hänestä lähtökuvaa. Onneksi Taliksella oli hyvä järjestelmäkamera ja Keijollakin pokkari. Jauhelihakeiton jälkeen matka jatkui kohti Kuopiota, jonka läpiajon jälkeen suuntasimme Puijolle. Nousimme näkötorniin, jonka maisemat voittivat Lahden hyppyrimäen näkymät.
Kello läheni ilta-yhdeksää, kun lähdimme Puijolta kohti Kajaania. Alkoi yöajo. Vuorottelin Keijon kanssa ratissa, ajoimme 100 km:n vuoroissa läpi yön. Kajaani-Paltamo-Puolanka-Pudasjärvi. Takapenkkiläiset yrittivät nukkua epämukavissa asennoissa. Olimme laittaneet matkakassaan 60 euroa per mies. Ostamme sillä bensaa ja loppurahalla munkkikahvit, jos jotain jää.
LAUANTAI 26.7.2003, SAAPUMINEN TUNTURIIN
Ennen Ranuaa yö-yhdeltä näimme molemmin puolin tietä kummallisia ihmisveistoksia. Taiteilija oli tehnyt kymmeniä valkoisia patsaita mitä erilaisimpiin asentoihin pitkin hämärää suota. Vartin tauko kylmästä väristen ja matka jatkui.
Perinteinen pysähdyspaikka on aina ollut Napapiirin Shell Rovaniemellä. Saavuimme sinne klo 2.40. Olimme tulleet Helsingistä 892 km. Munkkeja ei ollut, joten kahvit wienereillä sai kelvata. Talis lähti ottamaan kuvia tien toiselle puolelle, jossa Postin Joulupukin Pajan taakse oli rakennettu Joulumaa. Siellä oli kaikenlaisia myymälöitä ja kahviloita, asfalttiin oli vedetty valkoinen nauha napapiirin merkiksi. Oi vähän Disneyland-tunnelmaa.
Jatkoimme ajoa Ounasjoen vartta Kaukoseen, jossa nautimme perinteiset termoskahvit kauan sitten lopettaneen Onnin Kaupan rappusilla. Olev olisi halunnut jäädä rapuille nukkumaan, kun aurinko lämmitti niin ihanasti. Mutta matka jatkui. Poikkesimme Levin huipulla, ravintola Tuikku oli kiinni.
Väistelimme poroja ja saavuimme Muonioon. Lämpötila oli +18 astetta. Lomakylä Pekosen mökit numero 6 ja 7 näyttivät sopivilta tulomatkaa ajatellen. Soitin ja varasin mökin 6, kun olimme tulleet Kilpisjärvelle. Kello oli 8.45. Matkaa Helsingistä oli 1327 km. Nautimme aamiaisen Matkailuhotellin seisovasta pöydästä. Ajoimme Retkeilykeskukseen
Retkeilykeskuksen tyttö kertoi, että Kilpisjärvi oli sinä vuonna vapautunut jäistä 19.6. Halusimme huiputtaa Saanan. Lähdimme sinne Retkeilykeskuksen takaa. Kuljimme ensin kulunutta polkua ja lankkutietä pitkin koivikossa. Saanan alarinteessä oli 790 puista rappua ja useita lepotasanteita. Loppumatkalla polku meni rosoisella kalliolla. Kirjoitimme Saanan huipulla nimemme peltilaatikossa olevaan vieraskirjaan. Alastulomatkalla kävelimme jyrkänteen reunalla, jossa huomasimme sota-ajan bunkkerin. Kävimme sen sisällä. Huiputusreissu kesti kolme tuntia.
Lähdimme ajamaan Skibotteniin menevää tietä rajan yli Norjaan. Saavuttuamme Didnu-joen sillalle jätimme kyydistä kolme miestä ja kaikki rensselit. Jatkoin Olevin kanssa Helligskogenin lomakylään, minne jätimme auton. Harald muisti minut ja antoi luvan pysäköidä auto tutulle paikalle talousrakennuksen viereen. Kävelin Olevin kanssa kolme kilometriä takaisin sillalle toisten luo.
Lähdimme tunturiin mukavassa säässä kolmen aikaan iltapäivällä. Seurasimme vähän matkaa Didnujokea, kunnes nousimme kärrytielle ja sitä pitkin padolle. Padon jälkeen alkoi polku, joka nousi ylöspäin seuraten jokea.
Muistin, että yhdessä paikassa oli oltava tarkkana, ettei kävele harhaan. Ruosteinen kamiina oli nostettu puuhun. Kamiina oli maamerkki, jonka kohdalta piti kääntyä vasemmalle alas johtavalle polulle. Käännyimme sinne. Teimme sauvat ennen kuin puusto loppui.
Puiden loputtua joki hävisi näkyvistä kanjonin syvyyksiin. Laskeuduimme jyrkkää kallioreunustaa alas joelle täyttämään vesiastioitamme. Olev meni kylmään veteen uimaan sillä seurauksella, että terävä kivi viilsi hänen isoa varvastaan pahasti.
Hän nousi vertavuotavana vedestä ja sitoi haavan. Jalkaan ei enää sopinut vaelluskenkä, mutta onneksi hänellä oli rinkassa sandaalit. Ne saivat nyt kelvata.
Tulimme Gakkurjoen risteykseen. Ylitimme laajan vesialueen sukkasillamme lahkeet käärittyinä tai shortseissa. Terävät kivet pistivät jalkapohjiamme. Jokiristeyksen keskellä oleva pajukkometsä oli laaja, jonne lähes eksyimme. Emme olleetkaan vielä vastarannalla, vaikka niin luulin.
Kokoonnuimme joen ylityksen jälkeen ja aloimme kavuta jyrkkää polkua ylöspäin. Sade lähestyi. Taivaankannen peitti kaksi sateenkaarta päällekkäin. Näky oli tavattoman hieno, värit olivat voimakkaat. Sade ei tullut päällemme.
Nousu oli raskas, kuten aina. Lopulta joki rauhoittui ja virtaus muuttui pyramidikukkulan jälkeen hiljaiseksi. Saavuimme järvialueelle. Pidimme tauon, pahin nousu oli takana. Oli jo ilta. Olev oli edelleen shortseissa, muilla oli pitkät housut.
Neljännen järven takana näimme kaukana keltaisen pisteen. Se oli Norjan Lossun kämppä. Onko meille siellä tilaa? Se takoi takaraivoissamme, kun astuimme sisään klo 22.30.
Kämppä oli tyhjä! Siellä oli kaksi kaksikerroksista sänkyä pehmeine patjoineen. Niille kävivät Indrek, Talis, Olev ja Keijo. Minä tein petini vintin lattialle, jossa oli pehmeä irtopatja.
Söimme pussikeittoja höystettynä lihapullilla. Kekellä oli trangia ja Indrekillä kaasukeitin. Kämpän puulaatikko oli tyhjä. Kännykät eivät kuuluneet.
Lähdimme kahvin jälkeen rajaneuvotteluihin parinsadan metrin päähän. Talis olisi halunnut mennä jo nukkumaan, mutta tuli kuitenkin mukaan. Rajamerkki oli puolitoista metriä korkea ja saman verran leveä kivikeko, jonka yläosa oli maalattu keltaiseksi. Päällä oli pystyssä kivilaatta, jossa oli vuosiluku 1764 ja merkintä F5 sekä kuninkaan kruunun kuva. Oli viileää, mutta valoisaa, taivas oli pilvessä. Rajaneuvottelujen tulos oli, että rajaa ei siirretä. Painuimme nukkumaan, kun päivä alkoi jo valjeta. Oli ollut pitkä päivä, varsinkin virolaisilla. Päivän hiippailut: Saana 8 km, pikitie 3 km ja Jäämerentie-Lossu 15 km.
SUNNUNTAI 27.7.2003, LAPIN PORTTI
Yöllä oli poromies-Antti tullut kämppään ja asettunut nukkumaan varaston lattialle. En ollut ensin tuntea häntä, edellisestä tapaamisesta oli kulunut 9 vuotta. Kättelimme ja muistelimme menneitä. Hän oli tullut mönkijällä, eikä laita enää heiniä kenkiin. Ihmettelimme ulkona kahvinuotiolla hänen poronnahkaisia kahvi-, sokeri-, suola- ja poronlihapussukoitaan. Hän pyysi minua tulemaan vieraakseen keväällä Pääsiäisjuhliin. Lähtiessämme Antti sanoi, että se ilma, mikä on juuri 27.7, jatkuu samanlaisena seitsemän viikkoa siitä eteenpäin. Nyt tuuli kävi idästä, eikä se tiennyt hyvää.
Kättelimme Antin ja lähdimme kämpästä. Hän jäi vielä muutamaksi päiväksi jatkamaan poroaidan korjaamista. Rajaneuvotteluja emme pitäneet, alitimme poroaidan ja siirryimme Suomeen. Olisi Antti voinut jättää alalangat vähän löysemmälle.
Kävelimme helppoa nurmikkoa Lossujärven rantaan. Suomen Lossun kämppä näkyi järven toisella puolella. Nousimme pitkää ja loivaa tunturipaljakkaa Lossunibban länsipuolella olevaan yläkainaloon. Odotimme puoli tuntia Talista, joka haki edelliselle tauolle unohtuneen sauvansa. Indrek ihastui juomaveteen, johon on puristettu muutamia tippoja sitruunaa. Käännyimme vasemmalle ja menimme vähän eteenpäin. Jätimme rinkat lastauslaiturille ja aloimme nousta Lossunibban huipulle etelästä. Nousu ei ollut pitkä, mutta se oli kivikkoinen ja jyrkkä. Maasto oli kuin maanjäristyksen jäljiltä. Olimme shortseissa, paitsi Indrek, jolla oli vaelluspuku. Saavuimme huipulle klo 14.00. Kännykät toimivat.
Lossunibban laki oli laakeaa kiintokalliota. Korkeimmalla paikalla 1180 metrin korkeudella oli miestä korkeampi kivikeko. Aurinko paistoi kivasti eikä tuulta ollut. Meekonvaara ja Saivaara näkyivät hyvin, siihen suuntaan olimme pian menossa. Komea Kovddoskaisi nousi tasallemme. Olin ensimmäistä kertaa Lossunibballa ja se kannatti! Käsivarren parhaat näköalat avautuvat Kovddoskaisilta, Annjalonjilta ja täältä Lossunibbalta. Laskeutuessamme alas rinkoillemme katselimme edessämme levittäytyvää luotaantyöntävää ja alastonta Koddejärveä.
Kuljimme rakkaa alaspäin lumikentälle, jossa oli helpompi kulkea. Sen jälkeen kuljimme kirkasvetisen lammen rannalla erikoisessa rakassa, joka oli tehty pystyssä olevista laattakivistä. Niiden päällä olikin vaikea kulkea. Pidimme tauon seitsemän metriä korkean putouksen luona laajoilla ja sileillä rantakallioilla. Annoimme putoukselle nimen Keijonputous. Siitä eteenpäin laskeuduimme tunnin verran alas paljakkaa pitkin Pierfejohkalle. Juttelimme kulkiessamme maahisista, haltijoista, menninkäisistä ja muista Lapin ihmeellisyyksistä. Olimme menossa Maahiskenttää kohti.
Äkkiä muutaman kilometrin päähän eteemme ilmestyi sateenkaari. Se alkoi Meekonvaaran takaa, ylitti Saivaaran ja loppui Kahperusladjnan taakse. Ihailimme sen voimakkaita Saamen lipun värejä. Sateenkaaren alle ilmestyi toinen sateenkaari. Olimme haltioissamme, emmekä edes huomanneet alkanutta sadetta. Suurin ihme tapahtui pian tämän jälkeen, kun kahden sateenkaaren päälle asettui kolmas sateenkaari. Olev huusi vapisevalla äänellä: Lapin Portti! Kukaan ei huomannut ottaa valokuvaa, tuijotimme vain näkyä silmät pyöreinä ja vettä satoi. Sitten näky vain katosi. Oliko se meille merkki jostain? Kaaret olivat Maahiskentän päällä!
Sade hellitti ja matka jatkui. Olev pystyi kulkemaan jo vaelluskengissä. Paljakka oli märkää sammalta, heinää ja pikkukiveä. Laitoimme asennon Pierfejohkan penkereelle. Joen toisella puolella oli Maahiskenttä. Pystytimme minun telttani virolaisille ja Keken teltan suomalaisille. Kello oli yksitoista illalla ja oli täysin valoisaa.
Keitimme sopat ja kahvit trangialla. Puimme kuivaa päällemme. Keitimme nokipannukahvit Taliksen tukevan kepin päässä. Nuotiossa paloi Keijon kuiva puu iloisena lisättynä paikallisilla pajunvarsilla. Jonkinverran oli mäkäräisiä. Yömaisemamme oli kaunis ja kuulas. Kaukana vasemmalla kohosi Annjalonjin pahta, siitä oikealle vielä kauempana siinsi kaukainen Pumbovarri. Oikealla oli Saivaara ja Porovaara. Näiden keskelle avautui Porovuoma, jonka näemme toivon mukaan seuraavana päivänä Meekonpahdalta, jos sää sallii. Painuimme aamun valjetessa kolmen jälkeen peteillemme. Olipa rattoisa nuotioilta! Päivän marssi oli 17 km, minkä lisäksi Lossunibban huiputus oli 3 km.
Leiri heräili kymmenen ja yhdentoista välillä. Lähdimme aamukahvin jälkeen huiputtamaan Saivaaraa. Sää vaihtui sumuisesta pilviseen. Ylitimme Pierfejohkan sillan ja kävelimme Maahiskentän läpi, jossa oli pehmeää, vetistä suota, puroja ja pajukkoa. Jätimme teltat paikoilleen. Löysimme polun Saivaaran eteläpuolelta, tötterön päälle nousimme idästä, jossa oli kapea sola. Alkoi sataa. Pilvet saartoivat meidät ja näkyvyys loppui. Emme nähneet mihinkään.
Menimme kuitenkin huipun toiseen päähän, josta löysimme Kekkosen laatan. Siinä kerrottiin, että Presidentti Urho Kekkonen hiihteli näillä kinkamilla keväisin 1968-1980. Laatassa oli kuvattuna hiihtoletka, jota Urkki johti, sitten oli pieni väli ja sitten perässähiihtäjät.
Ennen kuin otimme huippuhömpsyt, lorautimme Saaremaa viin-tilkan Urkin laatalle. Ja siinä samassa kävi tuulenpuuska, joka ajoi sumun tiehensä. Taivas aukeni ja aurinko iski silmää. Näkyviin tulivat Lossunibba, Meekonvaara, Meekonpahta, Kovddoskaisi, Annjalonji. Olimme ihmeissämme. Oliko Urkki itse päämaahinen?
Saivaara on 830 metriä korkea tunturitötterö, joka uljaasti hallitsee tasaista lähiseutuaan. Saivaarasta puuhattiin Kekkoselle muistomerkkiä. Sinne suunniteltiin yhtä monta rappua, miten monta päivää hän oli Suomen presidenttinä. Hanketta vastustettiin kuitenkin niin voimakkaasti, että siitä luovuttiin. Tilalle perustettiin UKK-Kansallispuisto Saariselälle vuonna 1983. Hyvä niin! Kekkonen oli presidenttinä yli 25 vuotta vuodesta 1956 vuoteen 1982. Rappuja olisi tullut yli 9000.
Laskeuduimme Saivaaralta alas ja palasimme teltoille kolmen aikoihin. Emme kuitenkaan purkaneet vielä leiriä, vaan lähdimme saman tien läheiselle Meekonpahdalle, jonka näköalapaikka oli suunnilleen samalla tasalla Saivaaran huipun kanssa. Kiipeäminen kesti vain puoli tuntia. Keijo juoksi suoraan ylös, muut nousimme loivemmin.
Porovuoman maisema Meekonpahdalta on yksi Käsivarren parhaista. Taliksen mielestä paras. Hän ihastui siihen ja sanoi sen ääneen. Kyllä siitä maisemasta pidimme muutkin. Oleilimme pitkään pahdan reunalla ja katselimme kaukaisuuteen. Meille avautuivat Porovuoman Skadjajärvi, Jogasjärvi, Porojärvi. Makailimme maassa, joku taisi torkahtaakin. Kännykkä ei kuulunut. Telttamme näyttivät kiviltä muiden kivien joukossa. Palasimme takaisin alas ja purimme leirin. Lähdimme marssille.
Ohitimme Meekon varaustuvan ja toisen tuvan. Autiotuvalla emme käyneet. Rämmimme Haltin viittapolulla Meekon pahalla rakalla kiipeämällä vaivalloisesti isojen kivien yli. Vasemmalla puolellamme kohosi Meekonvaaran jyrkkä seinä, jonka alla oli auton kokoisia kivenjärkäleitä. Alkoi sataa ja ilma viileni. Keke ja Olev olivat polvihousuissa. Tulimme pieneen koivumetsään. Täytimme vesiastiamme leveästä Vuobmakasjoesta. Olev etsi sisäistä minuuttaan.
Polku jatkui märkänä ja liejuisena. Vesi lorisi polulle, joka kulki kallion kyljessä korkealla. Pidimme kiinni kallioon kiinnitetystä kaiteesta. Sade jatkui. Ylitimme Vuobmakasjoen siltaa pitkin, jota ei ennen ollut. Olen aina ylittänyt Vuobmakasjoen kahlaamalla tai matalan veden aikaan kiviltä kiville pomppimalla. Viereinen Vuobmakasjärvi oli harmaa ja tyyni. Polku alkoi seurata Pitsusjokea ylöspäin. Saavuimme Pitsuskordsille.
Istuimme tauolle putouksen viereen. Talis ja Keijo ottivat kuvia. Vesimäärä oli putouksessa normaalia luokkaa. Aloimme suunnitella asentoa lähistölle. Leiripaikka löytyi parisataa metriä putouksen jälkeen. Pystytimme teltat sateessa Pitsusjoen varteen, kun kello näytti iltayhdeksää. Pitkin iltaa sateli, milloin enemmän, milloin vähemmän. Poltimme silti nuotiotamme keskiyöhön asti. Kuljimme täyspakkauksilla 10 km. Lisäksi oli Saivaaran huiputus 10 km ja Meekonpahta 4 km.
Koko yön satoi, mutta aamulla poutaantui. Taivas oli puoliksi sininen ja puoliksi musta. Tuuli oli lännessä, mikä on tiennyt Lapissa aina hyvää. Keitin kahvit ja herätin toiset. Pilvi peitti Kovddoskaisin huipun.
Lähdimme kymmeneltä Haltin huiputukseen. Kuljimme viittapolulla ja saavuimme sinisen Pitsusjärven rantaan. Vastaamme asteli 23 seurakuntanuorta Pyhtäältä. He olivat tulleet edellisenä päivänä vesitasoilla Pitsusjärvelle, josta olivat suunnitelleet menevänsä heti Haltille. Huonon sään johdosta he jäivät yöksi Pitsukselle ja olivat nyt menossa seuraavaksi yöksi Meekolle. Harmi, että heillä oli niin tiukka aikataulu. Niin oli tosin meilläkin.
Jatkoimme kulkemista viittapolulla. Kahden tunnin kuluttua saavuimme Pitsuksen kämpälle, jossa oli kaksi tupaa. Autiotupa ja varaustupa. Varaustuvassa petipaikan hinta oli 9 euroa/henki/vrk. Kirjoitimme nimet vihkoon ja jatkoimme matkaa.
Viittapolkua oli hyvä kulkea, se seurasi Kodvajohkaa. Aurinko paistoi täydeltä terältään. Paljakka muuttui rakaksi ja rakan väri ruskeaksi, kun olimme nousseet aika korkealla. Kännykät alkoivat kuulua. Indrek ehdotti tunnin taukoa, sillä hänellä oli pankkiasioita. Hän soitti Tallinnaan ja ilmoitti puhelun päätyttyä iloisena, että Lomakylä Pekosen yöpymismaksut kotimatkalla hoituvat.
Saavutimme Haltin huipun klo 15.30 aurinkoisessa ja tyynessä säässä. Halti-muori oli hyvällä tuulella. Olimme 1328 metrin korkeudessa. Olimme arvioineet saapumisajan yhden kilometrin korkeustolpalta huipulle, joten kirjoitimme nimemme Haltin Kirjaan paremmuusjärjestyksessä: Antti 74074, Keijo 74075, Indrek 74076, Talis 74077 ja Olev 74078.
Talis tarjosi jokaiselle isot sikarit. Otimme huippuhömpsyt. Huipulla oli puolalainen Bigniev, jonka harrastus oli käydä kaikkien Euroopan maiden korkeimmilla huipuilla. Kun hän kuuli, että matkassa on virolaisia, sanoi hän heti, että Suur Munamägi. Hän oli käynyt siellä, se on Viron korkein paikka. Hän oli tullut Haltille päiväselti Guolasjärveltä ja käynyt pari päivää sitten Norjan korkeimmalla tunturilla Galdhöpiggenillä. Hän otti meistä ryhmäkuvan. Kävimme kukin vuorollamme rajamerkin päällä. Sen numero on 303 B ja siinä on vuosiluku 1950. Se on lähes pari metriä korkea ja puolitoista metriä leveä keltainen kivirakennelma. Maisemat antoivat Pitsusjärvelle ja Haltijärvelle. Haltin maja ja Pitsuksen kämppä näkyivät. Lähdimme alas klo 17.15. Viivyimme huipulla lähes kaksi tuntia.
Kuljimme alas samaa viitoitettua reittiä, mitä olimme tulleet. Kilometrin korkeustolpalla pidimme tauon maassa maaten. Jokainen meistä nukkui lyhyen, mutta syvän päiväunen aurinkoisella paljakalla. Se oli minulle reissun paras uni. Ei ollut sääskiä, ei ollut tuulta, ei ollut kylmä, ei ollut paha.
Saavuimme Pitsuksen kämpälle klo 20.45 auringon paistaessa. Kämpän takana oli viisi telttaa ja rannalla kalastajia. Juttelimme ihmisten kanssa. Joku oli nähnyt telttamme. Varaustupa oli täyttymässä. Alkoi viimeinen etappi, jo vain väsyttikin.
Tulimme teltoille klo 22.30 kaikkemme antaneina. Keitimme tulokahvit ja painuimme putouksen partaalle istumaan. Palattuamme takaisin teltoille viritimme nuotion, jonne jäivät Talis ja Indrek istumaan muiden kömmittyä keskiyöllä patjoilleen. Ilta oli kaunis. Kosken kohina tuuditti meidät uniin. Oli hyvä päivä. Kävelimme 30 km.
Aamukahvin ja leirin kokoamisen jälkeen lähdimme taipaleelle ennen kymmentä. Olisi kannattanut ylittää Pitsusjoki leirin kohdalta, mutta ylitimme sen vasta alhaalla, jossa se oli Tallinnan Raekoja Platsin levyinen. Pojat kuvasivat matkalla Pitsuskordsia, kun pidimme pienen erätauon sen kaltaalla. Pitsusjoen ylitys onnistui sauvojen avulla hyvin. Helteiden takia vesi oli lämmintä. Joen syvyys oli vain nilkkkoihin asti.
Siirryimme kauniiseen Urthaslaaksoon, jossa kasvaa väinänputkia, saameksi urthas. Saavuimme Hotelli Urthakselle klo 12.15 ja myöhästyimme taas iltapäivätansseista. Hotelli oli tyhjä, astuimme peremmälle baariin, jossa oli juuri Happy Hour. Musiikista huolehti katosta roikkuva lasten vedettävä soittokello. Taukoa kesti tunnin.
Lähdimme kulkemaan länteen Urthaslaakson pohjalla Keijon vetäessä joukkoa kaukana edellä. Polku oli jo yhtenäinen kulku-ura. Se ei ollut enää yhtäkkiä alkavien ja loppuvien poropolkujen sekamelska. Kulkijoita on tullut huomattavasti lisää vuoden 1993 jälkeen, jolloin Lossun rajanylityspaikka avattiin.
Kuljettuamme pari tuntia Olev ja Talis sanoivat, että he halusivat huiputtaa oikealla kohoavan Kovddoskaisin. Se on 1240 metriä korkea ja korkein kokonaan Suomessa oleva tunturi. Halti ja sen vieressä kohoavat tunturit ovat osittain Norjan puolella. Me muut jäimme puron varteen nuotiolle keittämään kahvia ja seurustelemaan.
Seurasimme, miten heimoveljet kohosivat tunturin kuvetta ylös. Näimme heidät vielä rinteen lopussa, mutta kun he kaarsivat oikealle, heitä ei enää näkynyt. He kertoivat seuranneensa harjannetta itään ja saapuneensa rakassa huipulle. He menivät samaa reittiä, mitä Ami ja minä edellisenä vuonna.
Indrek kertoi jälkeenpäin, että kolmen tunnin istuminen puron varressa auringonpaisteessa oli hänelle hienoin hetki koko reissulla. Tosin hänelle jäi kytemään ajatus valloittaa itsekin joskus Kovddoskaisi.
Poikien palatessa huiputuksesta he kävivät rinteessä olevassa puroputouksessa suihkussa. Keitimme tulijoille kahvit, jonka jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa. Huiputus oli heille mieleenpainuva kokemus ja maisemat olivat mahtavat. Kuuden kilometrin päässä edessäpäin odotti Suomen Lossun kämppä.
Kuljimme vielä melkein kolme tuntia jokivartta ylöspäin. Hiertymäni oli auennut jalkaterässä. Siinä oli ajos ja uusi laastari. Kulkuni hidastui. Muilla ei ollut mitään vaivoja. Usean viimeisenä kumpuna luulemamme töyrään jälkeen tulimme Suomen Lossun kämpän pihaan. Kello oli 21.00.
Kämppään oli majoittunut nelihenkinen perhe, joka oli alapedeillä. Otimme Keijon kanssa molemmille omat, leveät yläpedit. Menemme vierekkäin, jos tulee muita. Tuvassa oli kaksi leveää kerrossänkyä eli majoituskapasiteetti oli kahdeksan henkeä sänkyihin ja muutama lattialle. Minulla oli vähän kuumetta.
Olev, Indrek ja Talis pystyttivät teltan tasanteelle Lossujärven rantaan. Indrek onki, mutta kala ei syönyt. Ruoka valmistui omilla keittimillä tuvan pöydällä, valtion kaasua ei ollut. Pussikeitot maistuivat. Perhe valmisti illallisensa tuvan rapuilla. Heidän kaksi poikaansa olivat kymmenen vuoden molemmin puolin. Keijo meni rantaan toisten luo viettämään iltaa, mutta minä jäin potemaan kuumetta pedilleni. Juttelin perheen pään kanssa, muu perhe nukahti. Keke palasi keskiyön jälkeen, muita yöpyjiä ei tupaan tullut. Päivämatka oli 15 km. Lisäksi Olevin ja Taliksen huiputus 7 km.
Heräilin yöllä jatkuvasti ja vähensin vaatetta. Avonaisesta ikkunasta kantautui ihmisääniä pitkin yötä, vaeltajia oli liikkeellä. Heräsin kuudelta, kun Talis tarttui nilkkaani ja pyysi kahvipannua.
Aamu oli selkeä, kämpän ympärille oli tullut yöllä puolenkymmentä telttaa, joista yksi oli kuin ruumisarkku. Kaikissa teltoissa nukuttiin vielä, kun menin Keijon kanssa aamukahville alas Vironpoikien teltalle. Kuumeeni oli poissa.
Tässä rinkkamme: Indrek: Matrix Cliff 700, Olev: Nordbridge, Talis: Ferrino Overland 80+10. Keijo: Halti Green 65 ja minä: Halti Moritz 65.
Lähdimme haikein mielin kämpältä, alkoihan nyt viimeinen vaelluspäivä. Täysi matopurkki jätettiin tuvan nurkalle. Kävelimme puolessa tunnissa poroaidalle ja olimme Norjassa. Antin kämppä oli tyhjä. Siitä tunti ja saavuimme Kalastajien rannalle. Tauko. Nuotion kivet ja litteä päälikivi olivat paikallaan. Teltannarujen painokiviä oli maassa. Maisema oli edelleen puutonta paljakkaa. Kännykkälinnut piippasivat. Ovatko ne kapustarintoja? Kuivuuden takia sääskiä ei ole juuri ollut.
Aloimme seurata Didnujokea alaspäin. Ohitimme pyramidikukkulan. Polku oli hyvä ja Didnu kohisi vierellämme. Saavuimme jokien yhtymäkohtaan, mutta emme ylittäneet risteystä suoraan, vaan kiviltä kiville mentyämme ensin Gakkurjoen rantaa ylävirtaan päin. Ylityksen jälkeen Olev avasi läppärinsä tehdäkseen joitain työtehtäviään. Hänen epäonnekseen akku oli tyhjä, joten se siitä.
Polku johti meitä aina vain alaspäin ja saavuimme puurajalle. Ohitimme ruosteisen kamiinan ja saavuimme vähitellen padolle. Muut vähensivät vaatteitaan, paitsi Indrek. Jäämerentie klo 14.45.
Lähdin Indrekin kanssa hakemaan autoa Helligskogenista, muut jäivät makailemaan ja odottelemaan. Oli helppo kulkea ilman kantamuksia. Tapasimme Haraldin samasta paikasta kukkien seasta patioltaan, mihin olimme hänet jättäneet lauantaina. Hän toivotti meidät tervetulleiksi toistekin. Mondeo käynnistyi laakista.
Otimme porukan kyytiin Didnujoen sillalta, mutta emme meneetkään Kilpisjärvelle, vaan Skibotteniin. Sinne oli matkaa vain 30 km. Tarkoituksena oli uida Jäämeressä.
Skibottenin Lomakylässä oli hyvä hiekkaranta, jossa vain Olev ja Talis uivat. Muutkin kokeilimme, mutta vesi oli liian kylmää. Tyydyimme vain keräilemään Shellin-merkkejä rantavedestä. Pojat sukeltelivat ja kertoivat veden olleen samean. Taustalla kohosivat Lyngen-vuonon lumihuippuiset tunturit. Pelottomat Viron pojat uivat, kun olivat niin päättäneet. Eivät he vedessä kovin kauaa olleet. Istuimme autoon ja lähdimme Suomeen.
Ajoimme 245 km Skibottenista Muonioon K-Kauppa Muoniontoriin, joka oli auki klo 21.00 asti. Kilpisjärven kaupat olivat menneet kiinni tullessamme sinne klo 18.30. Ostimme kaikenlaista kulkumiesruokaa, josta Indrek valmisti illallisen omassa tuvassamme Lomakylä Pekosessa. Pääsimme kymmeneltä saunaan, mikä teki hyvää! Tuvassamme oli neljä petipaikkaa. Isäntä toimitti yhden lisäpatjan lattialle, jossa Olev halusi nukkua, koska siellä oli viileämpää. Ravintola Huurteinen oli pahaksi onneksi kiinni. Päivän kulkutaival oli 17 km. Lisänä oli Indrekin ja minun asfalttitaival 3 km.
Herätys oli klo 4.30. Keitimme kahvit ja söimme eiliset ruoanloput kylminä. Lähdimme matkaan. Käännyimme vanhan tavan mukaan Pellosta Ruotsiin ja ajoimme Svensteiniin Rolf Soopin taiteilijatalolle klo 8.30. Se oli kuitenkin niin aikaisin vielä kiinni. Katselimme ikkunoiden läpi suuria pahkaveistoksia puukuulineen.
Pysähdyimme Kukkolankoskella, jossa vain yksi mies oli lippoamassa, hänkin Suomen puolella. Talis sai istua etupenkille, sillä takana oli liian ahdasta. Ajoimme Haaparannasta Tornioon ja olimme taas Suomessa. Pian Virostakin voi ajaa EU:hun liittymisen ja Schengen-sopimuksen alettua muihin maihin yhtä helposti. Katselimme Tornion vanhassa puukirkossa seinämaalauksia nuoren tytön opastamina. Kemin ja Oulun välillä oli taas tietöitä. Ostimme Ouluntullin Shellillä matkakassamme loppurahoilla munkkikahvit. Sitten takapenkki nukahti. Ajoimme Iisalmen ja Kuopion kautta Leppävirralle.
Jätimme Keken Timolaan klo 18.00. Henkka tarjosi kahvit ja donitsit. Porhalsimme sieltä yhtä soittoa Helsinkiin, jossa oli Cruising Night. Oli kuukauden ensimmäinen perjantai. Talis kuvasi Amerikanrautoja Kauppatorilla ennen kuin ajoimme Makasiiniterminaalille. Super Sea Cat lähti Tallinnaan klo 21.30 ja oli perillä klo 22.50. Petra tuli vaeltajia satamaan vastaan. Emme laihtuneet matkalla yhtään, vaikka olin niin luvannut. Ajomatkaa tuli 2700 km. Tunturivaellusta oli 131 km. Lisäksi oli Olevin ja Taliksen Kovddoskaisi 7 km ja auton vienti/haku 6 km.
Jouduin lyhentämään matkaa yhdellä päivällä, koska heti seuraavana päivänä oli Olli-serkun 60-vuotispäivät Kuhmoisissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti