KEBNEKAISEN VAELLUS 1-8.8.1997
(Kartat ovat jutun lopussa)
Lähdin Amin kanssa valloittamaaan Kebnekaisea. Olimme käyneet jo kaksi kertaa Haltin maastossa ja kerran Saariselällä. Halusimme nähdä, miltä Ruotsin Lappi näyttää.
PERJANTAI 1.8.1997, AJOPÄIVÄ
Lähdin töistä klo 14.00 ja kotoa Vantaalta klo 15.00. Ehdin Lahdentielle ennen perjantain ruuhkia. Ajoin sukulaispojan kanssa Nurmekseen Lahden, Joutsan, Kangasniemen, Pieksämäen, Suonenjoen, Kuopion ja Siilinjärven kautta. Poikkesimme matkalla katsomaan myytävää mökkiä Puulavedellä. Matalan mökin rappuna oli pyöreä myllynkivi. Uimme mökin rannassa, myyjät eivät olleet paikalla.
Jätin pojan kotiinsa ennen Nurmesta ja ajoin hakemaan Amia Jokikylästä, joka on Nurmeksen ja Valtimon välillä. Kamat autoon ja tien päälle, kun kello löi ilta-kymmentä. Kilppiksen suunnalta ei tullut ketään, kun kurvasimme Kajaaniin menevälle tielle. Autona oli vm 1995 Toyota Carina 1,6 Wagon, ajettu 80 000 km. Ajoimme Vuokatin ja Paltamon ohi Puolangalle, jossa nuoriso parveili keskustassa. Oli jo pimeää.
LAUANTAI 2.8.1997, YÖN AJO JA ENSIMMÄINEN VAELLUSPÄIVÄ
Vuorokausi vaihtui ajaessa. Ranua jäi taakse, laajat suot nukkuivat erämaan untaan. Rovaniemellä oli jo valoisaa, mutta kylmää. Nautimme kahvit Napapiirin Shellillä ja tarkastimme sitä vastapäätä olevan turistialueen. Kysyimme poliiseilta, mihin valmistuu Joulumaa. He vastasivat, että siitä Rovaniemelle ajettaessa vasemmalla näkyy kalliossa aukko. Kävimme aukon luona, rakentaminen oli aloitettu kesällä.
Ajoimme Rovaniemeltä Sinettään, josta käännyimme Pelloon. Ylitimme Ruotsin rajan, emme hennonneet herättää nukkuvaa tullimiestä. Nautimme haaleaa termoskahvia Pajalassa Torneälven rannalla aamuseitsemältä kylmissämme. Lyhensimme ajovuorot 50 km:iin per mies, jotta jaksamme. Roikuin pikkukylän opasteessa, siinä luki Anttis.
Saavuimme yhdeksältä Jukkasjärvelle, jossa oli alkamassa markkinat. Aurinko paistoi. Talvisin sinne rakennetaan maailman suurin jäähotelli ravintoloineen kaikkineen. Jäälohkareet sahataan järvestä. Jäähotelli on ollut siellä paljon aikaisemmin, kuin Kemin lumilinnasta on ollut puhettakaan. Melkein kaikissa markkinakojuissa puhuttiin suomea, mikä tuntui kotoisalta. Hautausmaan kivissä oli suomenkielisiä nimiä ja ammatteja, yhdessä kivessä oli ammattina Koskenlaskia. Ajoimme Kiirunaan, joka oli lähellä. Raudasta tehtyjä muistomerkkejä oli pitkin kaupunkia ja myös isoja jätevuoria. Enää 60 km Nikkaluoktaan.
Jätimme auton viideksi vuorokaudeksi Nikkaluoktan parkkipaikalle, maksoimme paikoituksesta 15 kruunua/vrk. Kysyimme Tunturikeskuksen resepsuunista tietoa nuotiopaikoista. Tyttö kertoi, että nuotioita voi sytyttää mihin tahansa, sillä kyseessä ei ole kansallispuisto. Lähdimme marssimaan paitahihasillamme 19 km päässä olevaa Kebnekaise Fjällstationia kohti.
Emme olleet yksin, tie oli vetävä ja leveä. Muitakin oli liikkeellä. Purojen yli meni riippusillat ja lankkuteitä oli kuivienkin paikkojen yli. Moni ruotsalainen puhui suomea. Maisemat olivat alppimaisen mahtavat. Laddujärven itäpäässä oli kahvila. Kahvilanpitäjäkin puhui suomea, kun ostimme kahvit. Siitä olisi päässyt venekyydillä järven toiseen päähän, mutta me kävelimme ja säästimme 100 kruunua per mies. Katkaisimme metsästä itsellemme sauvat. Marssimme Laddujärven rantaa pitkin sen länsipäähän ja siitä vielä muutaman kilometrin eteenpäin.
Teimme yhden teltan leirin neljä kilometriä ennen Kebnekaise Fjällstationia iltakymmenen aikoihin, kun vain vähän hämärsi. Teltta pystytettiin koivikkoon hiukan etäämmäksi Kebnen polusta, nuotiopaikka oli polun toisella puolella. Nuotiolta näkyivät Fjällstation, Singicohkka, Tolpagorni ja Kebnetjåkka. Kuivia oksia oli maassa yllin kyllin, joten nuotiomme paloi iloisesti. Ami valmisti kanariisipataa ja minä keitin kahvit. Väsymys katosi syömisen myötä. Seurustelimme monien ohikulkijoiden kanssa, mutta vähitellen kulkijoiden virta väheni ja vain me jäimme jäljelle. Sää oli ollut mitä mainioin. Kävimme maata hiljaisessa ja hämärässä Ruotsin Lapin yössä. Päivämatka oli 15 km.
SUNNUNTAI 3.8.1997, HUKKAREISSU
Heräsimme yhdeksältä Ruotsin aikaa. Näkkärin, särpimen ja kahvin jälkeen lähdimme vaellukselle. Teltta jäi paikoilleen, teemme sieltä käsin päivittäiset reissumme ja palaamme iltaisin takaisin. Rakensimme rinkastani kevyen päivärepun.
Ylitimme Tarfala-joen vaijerisiltaa pitkin. Astuimme keskipäivän aikoihin Kebnekaise Fjällstationiin eli Stahuuniin, joka sijaitsee 600 metriä merenpinnan yläpuolella eli 600 meter över havet, möh. Ihmettelimme irtokenkien suurta määrää eteisessä. Lakatuilla lattioilla piti kävellä sukkasillaan. Ravintolan tarjoilijat olivat mustavalkoisissa asuissaan ja ruoan kanssa nautittiin viiniä. Lähetimme postikortteja ja käytimme vesivessaa. Kysyimme henkilökunnalta, ehdimmekö sen päivän aikana vielä Kebnekaisen huipulle? Meille kerrottiin, että västra ledeniä pitkin edestakainen matka kestää 10-12 tuntia. Östra ledeniä pitkin mennään vain oppaan kanssa jääkenttien yli köysillä varustettujen kiipeämispaikkojen kautta.
Päätimme lähteä huipulle, vaikka kiirettä se kyllä pitäisi. Palaisimme takaisin keskiyön hämärissä. Lähdimme etsimään västra ledenin alkua.
Juttelimme kai liikaa, kun emme huomanneet tienviittaa. Jatkoimme kartta kädessä liikaa länteen ja menimme Tolpagornin vasemmalta puolelta ylös tosirakkaan, olisi pitänyt mennä Gornin oikeaa puolta. Vasta ylhäällä vuorenrinteellä meille selvisi, että olimme eksyneet. Maisema ei vastannut karttaa. Olimme aika kaukana vuoristossa. Käännyimme takaisin ja palasimme samaa reittiä Stahuunille Laddjujohkan lämpimän laakson kautta. Saavuimme leirille iltakymmeneltä. Söimme currypataa, joimme kahvia ja kovaa teetä.
Päivän aikana sata ruotsalaista alppijääkäriä oli pystyttänyt koivikkoomme 50 telttaa, jotka olivat samankaltaisia, kuin omamme. Heidän vartiopaikkansa oli 30 metrin päässä nuotioltamme. Parivartio vaihtui tunnin välein koko yön, sotapojat makasivat maassa osoittaen aseillaan vähän ohi nuotiostamme. Kersantit kävivät tarinoimassa ja kahvilla. He ihastelivat isiltämme perittyjä lusikka-haarukkamysteereitä, joissa molemmissa oli merkintä INT/44. Ihmettelimme, miten hiljaa sellainen määrä sotilaita voikaan olla. Lähin teltta oli 20 askeleen päässä omastamme. Telttaleiristä ei kuulunut hiiren hiiskahdustakaan. Yhdessä teltassa majaili joukon ainoa nainen, 23-vuotias löjtnant, Skånen flicka. Aamun jo sarastaessa pötkimme Amin kanssa nuotioltamme nukkumaan. Sanoimme gott natt vartiomiehille. Yövyimme turvallisesti tunturisotilaiden leirissä. Dagens resa var 24 km.
MAANANTAI 4.8.1997, KEBNEKAISEN HUIPULLA
Nousimme kuudelta. Pestessämme purolla hampaita, tuli löjtnant-flicka juttelemaan kanssamme kyykyssä toinen polvi maassa. Hänen murteellaan 77 on huttihuu, station on stahuun.
Olimme yhdeksältä Stahuunilla valmiina mitä rankimpiin urotekoihin. Iso vaeltajaryhmä oli lähdössä oppaan johdolla östra ledenille. Me ja muutama muu lähdimme heidän mukanaan alkumatkalle. He erkaantuivat polusta oikealle, me menimme suoraan. Nousimme jyrkkään kuruun, jonka alussa näimme viitan "Västra leden." Korkeusero Stahuunin ja Kebnekaisen huipun välillä on 1500 metriä.
Kuru nousi Kittelbäcken-puron vartta kattilalaaksoon, jonka pohjalla oli pieni Kittelsjön-lampi, korkeus merenpinnasta 1198 m. Ami ylitti 10 metriä leveän, mutta matalan Kittelbäckenin sukkasillaan, mutta minä juosten pitkävartisilla Meindeleilla. Nousimme vasemmalle jyrkkää rakkarinnettä, ja sitten yhtä jyrkkää lumirinnettä sivuaskelin uuteen rakkaan, joka loppui loivaan välilaaksoon. Osa retkeilijöistä meni vasemmalla olevalle Tolpagornille, joka on 1662 m korkea ja alueen tunnusmerkki muotonsa takia. Se on pyramiidimäinen lumihuipputunturi, joka näkyy Nikkaluoktalta ja Stahuunilta.
Kaarsimme oikealle ja aloimme kavuta rakassa kohti Vierranvarri-nimistä välihuippua, korkeus 1711m. Olipa kova nousu, ennen kuin pääsimme sinne. Pidimme useita vesitaukoja. Huippu oli täynnä kivikekoja, yksi pieni keko tuli lisää. Tuuli vinkui korvissa.
Välillä sää kirkastui ja saimme otetuksi nopeasti muutaman kuvan, ennen kuin taas meni sumuun. Istuimme leipä- ja vesitauolla tuulensuojassa. Matka jatkui rakkarinnettä pitkin 200 metriä alempana olevaan Kaffedaleniin, josta alkoi heti pitkä nousu aina Kebnen huipulle saakka. Kivikossa olevat poluntapaiset kulkuväylät olivat serpentiiniä. Punaiset merkkiläiskät kivissä kertoivat reitin, jonka kadotimme usein herpaannuttuamme liiaksi juttelemaan. Ilma oheni ja hengästyimme helposti.
Viimeinen nousu otti eniten voimille, ähelsimme muutaman minuutin kerrallaan ja taas oli tauko. Päiväreppummekin oli liian painava. Siellä oli kahvipannu, trangia, Sinoli, varavaatteet ja eväät. Pulssini oli 120. Sumusta pilkisti mökki. Se oli uusi toppstugan.
Tuvassa oli puolenkymmentä turkulaista, jotka olivat lähdössä huiputukseen. Me jäimme syömään eväitä ja pukemaan lisävaatetta päälle. Jätimme repun tupaan ja jännittynein mielin menimme ulos sumun sekaan.
Marssimme sauvat käsissä loivaa kivikkorinnettä särkyneiden kivipaasien seassa ylöspäin. Kartan mukaan meidän täytyi olla jo lähellä huippua, mutta kun eteen ei nähnyt ollenkaan. Sumun seasta edestämme kuului äkkiä naisten kirkumista. Siihen muutaman metrin päähän meistä tupsahtivat ne turkulaiset, jotka liukuivat lähes meitä päin laskettuaan kyyky- ja takapuolimäkeä alas huipulta.
Siinä silmiemme edessä rakka päättyi ja alkoi jyrkkä lumisohjoinen rinne ylös sumuun, jonne näki 20 metriä. Turkulaiset ottivat ryhmäkuvia lumiseinää vasten, kun me aloitimme nousun.
Lähdimme kapuamaan ylöspäin. Rinne oli jyrkkä, sohjoinen ja liukas, sohjon alla oli jää. Pääsimme suurin ponnistuksin vinoaskelilla ja keppiemme avulla hitaasti etenemään. Katselimme kateellisina piikkikengillä nousevia, jotka ohittivat meidät kevyesti. Ylenimme pikkuhiljaa toista sataa metriä ja tulimme tasanteelle, josta saatoimme juuri ja juuri erottaa huippupiikin. Se oli jo käden ulottuvilla 100 metrin päässä. Tuuli yltyi ja sumu harveni.
Huipulle kiersi kapea jäinen harjanne oikealle yläviistoon. Lähdin hiipimään sinne kovan tuulen takia kyyryssä ja Ami konttasi perässä. Vasemmalla oli pystysuora pudotus alas rotkoon, jonka pohjalle ei sumulta nähnyt. Oikealla alhaalla näkyi äskeinen tasanne. Saavuimme Kebnekaisen sydtoppenin huipulle kellon lyödessä seitsemää. Olimme 2117 metrin korkeudella. Sumun takia maisemia ei näkynyt. Otimme toisistamme kuvia. Puin kuvaa varten myös joulupukin naamarin ja tonttulakin. Huipun takarinnekin oli äkkijyrkkä, emmekä nähneet rotkon pohjalle. Emme uskaltaneet mennä huipun takaosan päälle, sillä se oli tuulen kovertama uloke tyhjän päällä. Olimme hetken haltioissamme, sitten lähdimme alas.
Alasmeno oli vaikeampaa, kuin ylöstulo. Lähdin huipulta kyyryssä ja Ami kontaten, jonka jälkeen hän juoksi loppurinteen välitasanteelle asti, minä liu'uin sohjossa tapapuoleni läpimäräksi. Laskeuduimme tasanteelta alas hitaasti vinottain. Vastaan tuli mies näppärästi jäähakku kädessään. Kenkämme kastuivat eikä vaihtokenkiä ollut. Saavuimme vaivalloisesti kovalle maalle ja otimme turkulaisten tapaan kuvat toisistamme lumiseinää vasten. Otimme myös hömpsyt.
Aloitimme laskeutumisen loivassa rinteessä ja saavuimme mökille. Se ei kuitenkaan ollut se mökki, jossa oli rinkkamme. Olimme tulleet väärälle mökille. Olimme tulleet vanhalle toppstugalle. Tuvan edestä näimme alas, kun tuuli ajoi pilvet hetkeksi syrjään. Kaukana alhaalla näkyi iso jäätikkö Björlings glaciär, jonka harjanteelta tunturisotilaat laskivat pareittain takamuksiltaan liukasta jäämäkeä. Komentoäänet kuuluivat, vaikka he olivat siellä alhaalla pieninä, kuin muurahaiset. Pilvet peittivät pian näkyvyyden.
Menimme tupaan, siellä ei ollut muita. Seinään oli kirjoitettu tussilla: Pihtipudas Survival Society -95. Mutta missä on uusi toppstugan? Menimme ulos sumuun ihmettelemään.
Näimme pylväät, joissa oli muutaman metrin korkeudella sähkölinjaa muistuttava rautalanka. Pylväässä oli teksti Fångstarm. Lanka osoittautui tupien väliseksi yhdyssiteeksi, jota lähdimme seuraamaan sakeassa sumussa. Saavuimme uudelle toppstugalle, joka ei ollut kaukana. Hieno keksintö tuo mökkien välinen lanka! Jos saapuu sille mistä päin tahansa ja näkyvyys on huono, on helppo löytää jompaan kumpaan tupaan. Lanka jatkui uuden ja vanhan tuvan jälkeen vielä molempiin suuntiin. Otimme tuvasta rensselimme ja lähdimme taipaleelle. Sumu hälveni ajoittain.
Laskeuduimme alas Kaffedaleniin, jossa täytimme kenttäpullot pienen pienessä puron lirussa, isompia puroja ei näkynyt. Kipusimme korkealle Vierranvarrille, reittimme oli sama, kuin tullessa. Jo otti taas fysiikan päälle. Kivikekoni oli tallella samoin kuin kova viima. Näimme eiliselle kanjonillemme, minne ajauduimme vahingossa. Emme siis olleet kovinkaan kaukana oikeasta reitistä, mutta niin armottoman syvällä jyrkän vuorenrinteen alla.
Aloimme laskeutua kivistä ja jyrkkää tietämme alas Kittelsjön kattilalaaksoon. Maasto loiveni ja reittimme kääntyi vasemmalle. Sitten taas jyrkkeni, ja kun vieressä oli lumirinne, aloimme lasketella kyykyssä sitä pitkin alas, kuin pikkupojat. Söimme alhaalla näkkäriä ja joimme vettä kenttäpulloistamme. Ylitimme Kittelbäckenin puron suoraan siitä paikasta, mikä sattui tulemaan eteen. Sukat olivat jo valmiiksi märät. Tulomatkan vaikein vaihe oli nyt edessämme.
Laskeuduimme mahdottoman jyrkkää kurua alas, se otti etureisiin. Amin jalanpohjat olivat tulessa. Suolemme kurnivat ruoan puutteesta. Leivät, rusinat ja suklaat oli syöty. Oli vain tilkka vettä jäljellä. Tulimme laaksoon, mikä oli pitkä, Stahuunin mastossa näkyvä valo ei lähentynyt millään. Köpöttelimme vaitonaisina ja nälissämme märin jaloin eteenpäin.
Tulimme telttailualueelle, joka oli reilusti ennen Stahuunia. Moikkasimme ihmisiä ja totesimme, että oma asentopaikkamme oli parempi, sillä se ei ollut näin tuulinen. Saavuimme Stahuunille yhdeltätoista. Ami jäi rapuille vaihtamaan sukkia, mutta minä jatkoin konemaista hissuttelua eteenpäin. Kyllä se minut kiinni kävelee, ajattelin. Teltalle on vielä matkaa 4 km! Tarfalan sillalta vielä 2,5 km!
Kello löi puolta yhtä yöllä, kun vaivuimme kotipihamme suloiselle tantereelle. Olimme katkipoikki. Palelin. Ami jaksoi valmistaa vielä merimiespataa. Laitoin ennen nukkumaanmenoa kaikki lisävaatteet päälle, että tarkenen. Sotilaat olivat lähteneet.
Kun olimme menossa nukkumaan, tapahtui ihme. Taivas aukeni ja pilvet kaikkosivat. Kebnekaisen valkoinen lumihuippu irvisti meille vaaleassa yössä. Olimme nähneet sen jo ensimmäisenä päivänä, mutta emme tienneet vielä silloin, mikä oli mikäkin huippu. Päivän marssi oli 35 km.
TIISTAI 5.8.1997, LUPPOPÄIVÄ
Nukuimme yhdeksään, heräsimme auringon lämpöön. Päätimme, että sinä päivänä ei lähdetä minnekään. Jaloissa painoi eilinen, pidetään luppopäivä! Laskeuduimme aamukahvin jälkeen puutarhamaisen koivikon läpi Tarfalajoen rantaan onget mukanamme.
Makailimme rantatöyräällä ja ihailimme vastapäisiä vuoria. Annoimme itsemme nukahtaa, onget pyytivät itsekseen. Olimme unessa pari tuntia, leppeä tuuli piti hyttyset loitolla. Kala ei syönyt.
Päivällä nautimme kanariisipataa ja joimme kahvit. Nukuimme iltapäiväunet teltan lähellä heinikkotöyrään kupeessa. Aurinko paistoi ja valkoinen Sydtoppen näkyi hyvin.
Vietimme pitkää iltaa nuotiollamme. Ohikulkijat tervehtivät ilmaisuilla hej, haj, hejsan ja hello, mutta kukaan ei sanonut terve. Kyselivät, oliko illallinen syöty tai oliko iltakahvit juotu nähtyään astiastomme tantereella.
Kävimme unille samaan aikaan, kun aurinko painui mailleen Vierranvarrin ja Kebnekaisen väliin. Sydtoppen iski silmää. Palelin. Päivän köpöttelyt tekivät 3 km.
KESKIVIIKKO 6.8.1997, TARFALA
Lähdimme tervein jaloin päivän hommiin. Käveltyämme vähän Stahuuniin päin, käännyimme ennen siltaa kohti Tarfalaa. Seurasimme Tarfalajokea pohjoista kohti sen itärannalla. Joki kohisi ja ryöppysi, kuljimme polulla ja rakassa reilusti ylöspäin kohti Tarfalajärveä. Leirimme ja Tarfalajärven välinen korkeusero on 600 metriä. Joenmutkan jälkeen Kebne tuli näkyviin kaukaa vasemmalta.
Lepäilimme auringossa ja huomasimme nukkuneemme tunnin. Yksinäinen, vanha porohirvas juoksenteli joen takana. Vuolin puukolla keppiini "Kebnekaise 1997". Jatkoimme matkaa, ylämäki vain jatkui. Maisemat olivat alppimaiset, lisämausteina avautuivat eteemme Tarfalajärvi ja vuorten kainaloiden jäätiköt. Oikaisimme Tieteellisen Tutkimuslaitoksen pihan poikki Tarfalan Majalle.
Tarfalastugan oli tumma rakennus kerrossänkyineen ja pehmeine patjoineen kivikkoisessa, puuttomassa laaksossa lumilaikkuisten vuorten syleilyssä. Jäävirrat valuivat järveen, vaikka näyttivätkin olevan paikallaan. Keitimme kahvit kivibunkkerissa, joita oli järven rantamilla useita. Tarfalajärvi oli juuri vapautumassa jäistään, järven pinta on 1160 möh ja syvyys 52 metriä. Sen on pyöreä ja halkaisijaltaan kilometri. Yhden töppyrän nimi järven lähellä on Kekkonen-toppen. Korkeimmat ympäristön tuntureista ovat yli kaksitonnisia. Sinne näkyi myös Kebnekaise Nordtoppen.
Istuimme tuulensuojaisessa bunkkerissamme keskellä rakkaa, toisissa bunkkereissa istui muita ryhmiä. Ihastelimme jylhää ja villiä maisemaa. Lähdimme paluumatkalle samaa reittiä, mitä olimme tulleet. Vastaamme marssi parikymmentä väsynyttä tunturijääkäriä, kukaan ei jaksanut nostaa katsettaan maasta saati tervehtiä meitä. He olivat matkalla pienen Lillsjön-järven takana olevalle leirilleen.
Kotimatka oli helppo, polku meni koko ajan alaspäin eikä ollut itikoita. Saavuimme kotiin seitsemältä. Valmistimme ruoaksi viimeiset pussikeittomme ja poltimme loppuun keräämämme puuvaraston. Koko päivän paistoi aurinko. Vatsani oli löysä ja palelin. Puin taas yöksi päälleni kaikki varavaatteet ja sain päähän Amin mustan kommandopipon. Yö oli selkeä ja kylmä. Päivän suoritus oli 17 km.
TORSTAI 7.8.1997, AJO SUOMEEN
Oli huono yö. Minulla oli kuumetta ja hikosin. Hyökkäsin aamuyöstä ulos ja oksensin kommandopipon pilalle. Telttaankin meni satsi ja se haisi pahalta. Pyöriskelin sijoillani aamuun.
Purimme leirin ja lähdimme taapertamaan Nikkaluoktaan päin. Pidimme vähän päästä taukoja, olin heikossa kunnossa. Ami otti osan kamoistani kantaakseen. Menimme Laddujärven osuuden eli 5,5 km Sarrin moottoriveneellä. Ami unohti kenttäpullonsa lähtösataman odotuspenkille.
Nilkutimme Nikkaluoktaan iltapäivällä kolmelta. Otimme tulokuvat ja pureskelimme omenoita. Vaihdoimme puhtaat vaatteet ja lähdimme. Päivän kävely oli 10 km. Vaelsimme yhteensä 104 km.
Juttelimme autossa Lappi-asioita. Olimme vaeltaneet yhdessä ennen tätä reissua kaksi kertaa Käsivarressa ja kerran Saariselällä. Aloimme kallistua siihen johtopäätökseen, että olemme Käsivarren Yliperän miehiä. Kebnekaisen kaltaiset vuoristot ovat liian raskaita ja Saariselän sekä aiemmin käymäni Muotkatunturin tapaiset metsäiset alueet liian haastavia kompassisuunnistuksen johdosta. Seuraavaksi lähdemme siis Käsivarteen.
Ajoimme Kiirunaan, jonka jätevuoret näyttivät siitä suunnasta kaikkein suurimmilta. Svappavaaran Konsumista ostimme ison Cociksen, ison Fantan, Dajmia, banaaneja ja Marie-keksejä. Pysähdyimme Vittangin ilta-auringossa rantapuiston hirsipöytään niitä syömään. Ihastuimme Vittangiin. Se oli viehättävä, pieni Ruotsin lapinkylä ja siisti. Vittangin jälkeen oli tien varsilla järeitä sulkuja sodan varalta.
Ajoimme sadan kilometrin vuoroissa Pajalan läpi suoraan Svansteinin taidemyymälään, mutta harmiksemme se oli mennyt juuri kiinni. Pihapiiriin oli tullut lisää rakennuksia. Jatkoimme Tornionjoen Ruotsinpuoleista rantatietä etelään. Pysähdyimme auringon laskiessa kahville ja teelle Ruotsin Napapiirin Majalle Kattilakoskelle. Maksoimme laskun markoilla. NCR eli Nordic Canoe Race oli tulossa sinne seuraavana päivänä.
Ylitimme rajan Övertorneossa ja saavuimme Suomeen. Hämmästelimme siistin Ruotsin jälkeen sotkuista Suomea. Miksi talojen pihat ja ulkorakennusten seinustat eivät ole järjestyksessä? Ruotsissa kaikki on siistiä. Ajoimme Aavasaksalle etsimään yöpaikkaa.
Saimme Aavasaksan Lomakylästä huoneen ja painuimme baariin. Oloni oli kohentunut ja olin reipas, kuume oli poissa. Isäntä sanoi baarin olevan auki niin kauan, kun on asiakkaita, vaikka yö-kolmeen. Tilasimme oluet. Olimme ainoat asiakkaat.
Kesken istunnon meille kerrottiin baarin menevän kiinni. Ei kannata tähän aikaan myydä muuta, kuin Gordon Bleauta, pojat vain olutta tilaavat. Eikö olisi jo aika lähteä nukkumaan! Poistuimme jupittaen tupaamme. Olihan vasta puoliyö.
PERJANTAI 8.8.1997, LOPPUMATKA
Tarkastimme heti aamusta Aavasaksan kansallismaiseman, joka aukeni Tornionjoen yli Ruotsiin. Aavasaksan huippu oli kulunut ja hoitamaton. Keisarillisen Majan edessä oli paloauto. Mikään ei ole tulessa, kun kysyin asiasta huolestuneena. Auto toi vettä kuppilan tarpeisiin, sillä sinne ei ollut vesijohtoa. Ajoimme Kukkolankosken Myllytupaan aamukahville.
Kesken kahvinjuonnin tupaan tupsahti bussilastillinen italialaisia turisteja. Kyllä tuli elämää hiljaiseen kahvilaan. Voi sitä iloista pälpätystä ja naurua! Jokainen heistä sai eteensä hiillostetun siian. Suomalainen pariskunta lähti päätään pudistaen ulos, kun häiriintyivät moisesta ilonpidosta. Ami sen sijaan nautti niin, että hymyili suu ammollaan. Seurasimme kahvin jälkeen lipotusta joessa.
Matka jatkui etelään. Pysähdyimme Haukiputaalla ja menimme vanhaan puukirkkoon vuodelta 1762. Reipas tyttö esitteli meille kirkon seinämaalaukset, jotka oli tehnyt aikansa julkkis Mikael Toppelius, joka oli sukua Sakari Topeliukselle. Oulun lähellä oli tietöitä, kutan aina. Pikkaralan Shellillä ennen Muhosta nautimme perinteiset munkkikahvit. Saavuimme Nurmekseen iltaseitsemältä. Lähdimme loman loputtua kotiin Rajakylään. Reissun ajomatka oli 2800 km.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti