AUTOMATKA KESKI-EUROOPPAAN 19.6-9.7.1975
(Matkareitin kartta jutun lopussa)
Presidentti Kekkonen teki 1970-luvun alkupuoliskolla valtiovierailut Puolaan, Tsekkoslovakiaan, Unkariin ja Jugoslaviaan. Vierailujen saavutuksina oli viisumipakon poistuminen suomalaisilta vuoden 1975 alusta matkustettaessa näihin maihin. Saimme idean reissuun.
Suunnittelimme kaksi nuortaparia automatkaa saman tien kaikkiin näihin maihin. Otimme pankista matkalainaa. Kaveri myi Volkkarinsa. Kävisimme sekä länsimaissa että itäblokin maissa. Vaihdoimme mukaamme Ruotsin, Itävallan, Italian, Sveitsin, Saksan ja Tanskan valuuttaa. Ostimme matkasekkejä.
Automme oli Fiat 128. Se oli kaksiovinen, moottorin teho oli 1,1 litraa ja vuosimalli 1971. Se oli tilava pirssi verrattuna Austin Miniin, joka meillä oli ollut ennen sitä. Autoa oli kiva ajaa paljain jaloin ja sillä oli hyvät ajo-ominaisuudet. Etuveto ja pitkä akseliväli. Se oli valittu Vuoden Autoksi 1969. Asensin molempiin etulokareihin pisarapeilit.
Toisen tytön isä huolsi automme. Ensin hän vaihtoi öljyt ja asensi sitten moottorin jäähdyttäjään uuden flektin herättäjän. Aikaisempi ei toiminut kunnolla, auto keitti vähän väliä. Teltan, makuupussit, makuualustat ja huovat pakkasimme auton katolle pressun sisään ja sitten menoksi. Tulemme yöpymään leirintäalueilla ja nukkumaan kaikki neljä samassa vankkuriteltassa.
Matkamme alkoi Nurmeksesta 19.6.1975. Ajoimme yötä myöten Kuopion, Jyväskylän, Tampereen ja Turun kautta Naantaliin. Kiinnitimme Naantalin satamassa ylpeinä Suomen lipun ja SF-tarran auton perään. Laitoimme myös epävirallisen FIN-tarran. Seilasimme päivälaivalla Naantalista Kapellskäriin. Laiva oli Vikingin ms Aurella.
Tukholman keskustassa konepellin alta nousi höyryä, auto keitti. Kannoimme läheisestä baarista viinipulloilla vettä syyläriin ja vaihdoimme uuden sulakkeen. Matka jatkui jännittynein ja vähän hermostunein mielin, reissuhan oli vasta alussa. Kokeilimme sen jälkeen jatkuvasti sulakkeen toimintaa sytyttelemällä auton sisävaloa. Flektin herättäjä ja sisävalo olivat saman sulakkeen takana.
Vietimme ensimmäisen yön Öölannin saaren leirintäalueella, minne saavuimme keskiyöllä. Halusimme ajaa Kalmarin salmen ylittävän 6 km pituisen sillan, mikä oli Euroopan pisin. Leirintäalue oli heti sillan jälkeen. Nukuimme vain muutaman tunnin, sillä meillä oli hoppu Ystadiin, josta autolautta ms Skandynavia lähti keskipäivällä Puolan Swinoujscieen Itä-Saksan rajan lähelle.
Ajoimme yöksi Dziwnowin leirintäalueelle Itämeren tuntumaan ja vietimme juhannusaattoa. Laittaessamme ateriaamme nurmella filtin päällä, näki naapuriteltan iso mies puuhailumme ja tarjosi meille retkipöytää ja jakkaroita. Otimme kalusteet mieluusti vastaan ja kerroimme olevamme Suomesta ja viettävämme juhannusta. Hän ei tiennyt sellaisesta juhlasta mitään. Mies oli Dudvig Danek, tsekkoslovakialainen kiekonheiton maailmanmestari ja olympiavoittaja Münchenista 1972.
Leirintäalueemme oli korkeiden mäntyjen katveessa. Jostain metsän takaa kuului moottoritien ääntä muistuttava meteli, joten lähdimme ottamaan äänestä selvää. Meteli koveni ja koveni ja sitten sen syy selvisi: Siellä pauhasi meri. Aallot löivät voimakkaasti päin hiekkarantaa, joka jatkui pitkänä molempiin suuntiin. Illan pimetessä kävelimme läheiselle kylälle. Tie oli pilkkopimeä, ei valonpilkahdustakaan lukuunottamatta kaupan oven päällä himmeästi loistanutta yhtä pientä tuikkua.
Ajoimme Kolobrzegin, Koszalinin ja Slupskin kautta Gdyniaan. Teltta pystyyn camping-alueelle ja kylille. Lähdimme taksilla tutustumaan Gdanskiin. Kuski alkoi kaahata hullun lailla, kun kuuli, että olimme Suomesta. Hän hoki koko matkan ajan idolistaan Timo Mäkisestä. Näimme Neptunus-lähteen, torin, sataman ja Gdanskin keskustaa.
Seuraavana päivänä ajoimme Sopotin kautta rantatietä pitkin Mikoszewoon, jossa olimme kauan lossijonossa. Weikselin yli oli menossa paljon muitakin. Oli helle. Olimme menossa Stuttfhofin keskitysleirille. Leiri oli synkkä ja me miehet ilman paitaa, mikä herätti närkästystä paikallisissa.
Stutthofista ajoimme laajojen ja silmänkantamattomiin ulottuvien, kumpuilevien viljavainioiden halki Varsovaan. Kysyimme Varsovan keskustan kahvilassa yhdeltä pojalta neuvoa leirintäalueesta. Hän sanoi, että hän voi ajaa edeltä, seuratkaa vain perässä. Ajoimme mutkitellen pitkin kaupunkia punaisen Minin vanavedessä ja päädyimme hyvälle leirintäalueelle. Dziekuje, kiitos, sanoimme ystävälliselle pojalle.
Näimme Varsovassa yliopiston, jota ei voinut olla näkemättä. Se oli kaupungin korkein rakennus. Pidimme Stare Miastosta eli vanhasta kaupungista, kävimme stadionilla ja nousimme katsomon ylimmälle riville. Kävimme kirkoissa. Näimme Linnanaukion ja Sigismundin pylvään.
Zakopanessa yövyimme leirintäalueella, josta oli näkymä hyppyrimäelle. Maisemat olivat muuttuneet mäkisiksi. Ostimme torilta savesta tehdyt ruskeat tuopit. Hevoskärryjä ajeli kaupungilla. Olimme Tatra-vuoristossa ja helle jatkui. Ylitimme rajan Puolan Lysa Polanasta Tsekkoslovakian Javorinaan. Täytimme tullissa maahantulokaavakkeet. Näimme tienviitan Morskie Okoon, josta tuli mieleen työasiat. Olimme korkealla vuoristossa lumihuippujen keskellä.
Itävallan Wien oli vain 80 km päässä Tsekkoslovakian Bratislavasta. Löysimme leirintäalueen kaupungin laidalta. Kävelimme Wienissä monen nimisiä ringejä pitkin: Opernring, Kärtner ring, Schubertring, Parkring, Stubenring j.n.e. Vierailimme Belvederessä ja Schönbrunnissa. Palloilimme miehet edelleen ilman paitaa. Seurasimme soittoparaatia kaupungin keskustassa. Näimme Straussin ja Beethovenin patsaat ja Alte Hofburgin. Palasimme taksilla leirintäalueelle. Wien oli kiva kaupunki. Matka jatkui kohti Unkaria.
Matkalla Budapestiin pysähdyimme uimaan Itävallan Neusiedler Seelle. Ostimme paikallista metwurstia, jossa lihapalat olivat kokkareina pakattuina luonnonsuoleen. Laitoimme makkarat uimarannalla olevan vuotavan vesipostin alle kylmään ja söimme ne jäähdytettyinä. Ylitimme rajan ja saavuimme Unkariin.
Györissä saimme sakot. Poliisi pysäytti meidät, kun käännyimme risteyksessä vasemmalle, vaikka juuri sitä ennen luki tienviitassa Budapest vasemmalle. Ei olisi saanut kääntyä! Poliisi oli sijoittunut risteyksen jälkeen valmiiksi sakottamista varten. Sakko oli joitakin florintteja käteisellä. Se teki kolme Suomen markkaa.
Ennen Budapestiä söimme tienvarsikuppilassa tuliset gulassikeitot, mausteita ei säästelty. Budapestissä viivyimme kaksi päivää ja yhden yön. Kävimme Kalastajien linnoituksessa ja Margit-saaren kylpylässä, vaikka emme kylpeneet. Kävelimme Ketjusillan läpi. Tilattuamme ravintolassa ruokalistan kalleimmat pihvit, toi omistaja omasta pöydästään meille ravintolan ainoan tuulettimen. Budapest vaikutti länsimaiselta, vaikka Unkari kuuluikin Varsovan liittoon ja oli SEV-maa. Liikenteessä liikkui länsiautoja ja jopa Amerikanrautoja. Itäblokissa oli eroja maiden välillä.
Rouvamme jäivät leirintäalueelle, kun me miehet porhalsimme taksilla Budapestin keskustaan katsomaan yöelämää. Kävimme Tonavan varrelle kiinnitetyssä ravintolalaivassa, jossa pyysimme pianistia soittamaan Finlandia-hymnin. Hän soittikin sen hyvin. Oli lämmin ja pehmeä etelän yö ja me viihdyimme hienosti. Kävimme muutamassa baarissa ja vietimme Budapest by Nightiä. Palatessamme taksilla takaisin leirintäalueelle, huomasimme taksamittarista, että florintimme eivät riitä perille. Onneksi kuskimme harrasti eri maiden kolikkojen keräilyä. Hänelle kelpasivat Suomen markka- ja pennikolikot, ja niin pääsimme leirintäalueelle ja nukkumaan.
Jätimme sykkivän Budapestin ja suuntasimme kohti Balatonjärveä. Löysimme leirintäalueen Siofokista. Camping sijaitsi meluisalla paikalla moottoritien ja junanradan välissä lähellä Balatonia. Nukuimme kuitenkin hyvin, olimmehan jo tottuneet öiseen meteliin Pohjois-Puolan rannikolla.
Kävimme uimassa Balatonissa. Laajalla hiekkarannalla oli satoja ihmisiä ottamassa aurinkoa ja uimassa. Makasin kaverin kanssa filtillä, kun kuulimme rouviemme kirkumista. Mitä nyt? Tytöt juoksivat järvestä maalle minkä kintereistään pääsivät ja hurjistunut joutsen juoksi perässä. Vähältä piti, ettei joutsen haukannut pohjolan vaaleita tyttöjä pakaroista. Tytöt saivat aikaan yleistä naurua ja sympatiaa. Siofokin ravintoloissa oli halpaa, varsinkin kun olimme vaihtaneet florintteja katukurssiin.
Teimme muutoksen matkasuunnitelmiin ja menimme autolautalla Balatonin poikki Tihanyn niemimaalle, jossa kasvoi sypressejä. Siitä matkamme jatkui Balatonin rantoja seuraten Keszthelyyn ja edelleen kohti Jugoslaviaa.
Unkarin puolella vähän ennen Jugoslavian rajaa kävimme ravintolassa syömässä. Lähtiessämme unohdin kamerani roikkumaan tuolin selkänojaan ja huomasin sen puuttuvan vasta Jugoslavian puolella. Oli pakko palata takaisin Unkariin. Onneksi kamerani löytyi. Maahantulopaperit piti täyttää mennen tullen, vaikka yritin sopertaa, että kyseessä oli vain kameran hakeminen. Kamerani oli uuden karhea Praktica Super TL. Se oli vahvaa Itä-Saksalaista laatua oleva järjestelmäkamera, jossa kaikki toiminta oli manuaalista. Sitä käyttämällä oppi kuvaamisen niksit. Kuvien laatu oli erinomainen johtuen Zeiss-optiikasta. Olin ostanut kameran edellisenä vuonna ja se toimi moitteettomasti vuoden 1989 joulukuulle asti. Se sai šokin ja hajosi korjauskelvottomaksi joutuessaan takaisin DDR:ään. En saanut sillä yhtään kuvaa Itä-Berliinistä Check Point Charlyn raja-aseman jälkeen mennessäni vaimon kanssa ihmettelemään Berliinin murtunutta muuria. Kameralla oli vain yksi huono puoli, se oli painava.
Kroatian Karsti-vuoristo Jugoslaviassa oli mahtavaa aluetta. Se oli karua, kallioista ja lähes puutonta. Talojen pihoissa grillailtiin kokonaisia sikoja. Kylien toreilla tungeksi väkeä. Zagreb jäi taakse.
Minulla oli mukana matkakirja nimeltään Matkustamme Jugoslaviaan. Siinä oli mainittu korkea putous nimeltään Zelini Vir, joka sijaitsi Kroatian alueella. Löysimme sinne ohjaavan tienviitan ja lähdimme pikkutielle. Ihmettelimme, miksi tie oli huonokuntoinen ja miksi keskellä tietä kasvaa puun taimia. Tie laskeutui vuoriston pohjalle syvään rotkoon ja olimme jännittyneitä, mitä pian näemmekään. Mutta suuri oli pettymyksemme, kun putous oli kokonaan ohjattu ison putken sisään ja putken alapäässä oli voimalaitos. Se vanhentuneista matkaoppaista! Sain kuulla kunniani.
Tuli taas ilta ja yöpaikan etsiminen. Harvaan asutulla metsäisellä alueella näimme leirintäalueen merkin. Ajoimme sinne, pimeä oli jo laskeutunut. Leirintäalueen pitäjä oli ihmeellisen näköinen hamppari. Miehellä oli pitkä, hoitamaton parta ja kauhtunut harmaa pikkutakki. Hämärässä valaistuksessa hahmo oli pelottava ja kun hän vielä otti kaikilta passit yöksi kaniin, oli olomme jokseenkin outo. Voimmeko luottaa tähän Kroatian sissiin? Aamulla saimme passit takaisin ja huokaisimme helpotuksesta. Ei ole koiraa karvoihin katsominen. Matka jatkui kohti Adrianmerta.
Olimme ottaneet mukaan matkalle Saksan markkoja, Italian liiroja, Itävallan shillinkejä, Sveitsin frangeja sekä Ruotsin ja Tanskan kruunuja. Emme vaihtaneet Puolassa, Tsekkoslovakiassa, Unkarissa tai Jugoslaviassa paikallista valuuttaa pankeissa, vaan aina kaduilla. Se kävi helposti, usein paikalliset tulivat jopa kysymään meiltä länsivaluuttaa. Itäblokin rahaa ei saanut vaihdettua Suomen pankeissa. Saksan markka oli katuvaihdossa paras valuutta. Kuulimme, että jotkut olivat vaihtaneet länsivaluuttaa paikalliseen rahaan jopa miliisien kanssa kadulla.
Saavuimme Rijekaan, joka oli satamakaupunki. Emme jääneet sinne, vaan ajoimme läheiseen Opatijaan, joka puolestaan oli kaunis rantakaupunki hotelleineen, uimarantoineen ja turisteineen. Läheisen Italian vaikutus näkyi selvästi. Uimme kukin ensimmäistä kertaa Välimeressä.
Venetsia oli niemen nokassa umpikujan päässä. Niemeen päättyi myös rautatie. Parkkipaikkoja ei ollut muualla kuin parkkitaloissa. Ajoimme automme sellaiseen, joka oli rannassa aseman lähistöllä. Kulku kaupunkiin tapahtui kävellen tai vaporetolla, pienellä moottoriveneellä, jonka lähtölaituri oli parkkitalomme vieressä ja tulolaituri Pyhän Markuksen torin kupeessa. Hienoa! Otimme siis vaporeton.
Kävelimme Pyhän Markuksen torilla. Ihmettelimme pulujen määrää ja kallista espressoa. Kuljimme Huokausten Sillalla, kanavien varsilla, kirkoissa ja muuten vaan kylillä. Matka jatkui kohti Veronaa.
Olin nähnyt matkakirjoissa kuvia Luganon Monre Bren päältä avautuvista maisemista. Ne pitää nähdä! Saavuimme Sveitsiin ja Luganoon, jossa ajoimme oitis ylös Monte Bren päälle. Maisemat vastasivat odotuksia ja olimme haltioissamme. Istuimme jyrkänteen päällä kahvilan reunapöytään ja ihailimme kaikkea. Näimme Luganojärven ylittävän pengertien, jota pitkin olimme juuri ajaneet. Luganon kaupunki oli allamme ja korkeat Dolomiitit kohosivat järven jokaiselta rannalta. Kävelimme sitten kaupungilla.
Ylitimme Alpit Bellinzonan jälkeen St Gotthardin solan kautta. Harmiksemme sumu peitti parhaat maisemat. Saavuimme Andermattiin, Altdorfiin ja lopulta Sisikoniin, jonka leirintäalueelle majoituimme. Yritimme onkia mato-ongella, mutta alppijärven kalat eivät olleet kiinnostuneita Pohjois-Karjalan lieroista. Heitimme madot pihan perille kasvamaan ja rikastuttamaan alppimatojen perimää. Aamulla jatkoimme Luzerniin.
Olin jo kolmatta kertaa Luzernissa, siitä on tullut minulle tärkeä kaupunki. Ensin olin siellä yksinäisen miehen liftireissulla 1969 ja sitten liftireissulla tyttöystävän kanssa 1970. Menimme kahville ravintola Gütschiin, joka oli mäen päällä kaupungin sydämessä. Kävelimme katetut puusillat. Parkkipaikka löytyi helposti keskustasta. Vierwaldstättersee-järvi lepäsi kauniisti kaupungin rannoilla ja lumihuippuiset Alpit kohosivat kaikkialla ympärillämme. Aivan mahtavaa! Minusta oli tullut Luzern-fani.
Autoon piti tehdä öljynvaihto. Vaihtoväli oli 5000 km. Weggis oli pikkupaikka Luzernin lähellä Vierwaldstätterseen rannalla ja siellä oli Fiatin merkkihuolto. Kävimme huollon aikana kaupoilla ja kahvilla.
Jatkoimme ajelua alppimaisemissa ja saavuimme Brienziin. Nautimme retkilounaan Brienzerseen kukkivalla rantaniityllä. Saimme vatsavaivoja. Joku nauttimistamme ruoka- tai juomalajeista oli pilaantunutta. Seuraava alppijärvi oli Thunersee, jonne ajoimme Interlakenin kautta. Interlakenista nousimme serpentiinitietä korkeuksiin katsomaan lumista Jungfrauta. Thunerseestä pidimme eritoten, se oli hyvin kaunis alppijärvi, jossa jodlauksemme kaikui kauniisti. Yön olimme Böningenin Campingillä.
Zürich oli vain läpikulkupaikka ja matka eteni vatsojen vähitellen parantuessa Kreuzlingenin kautta Hechingeniin, jossa bongasimme vuoren päältä sumun seasta Hohenzollernien linnan. Olimme Saksassa ja seuraava yöpaikka oli Gasthaus Sonne Friedrichshallissa. Parhaat paikat oli reissusta nyt nähty ja matkanteko kohti pohjoista oli joutuisaa ja tehokasta, ajoimme autobahnoja pitkin pitkiä etappeja pysähtymättä.
Kauniissa Heidelbergissä oli pakko seisauttaa ja viettää puoli päivää. Kävelimme kylillä, pystyimme jo syömään jotain. Mutta missä oli automme? Sitä ei löytynyt. Meitä oli neljä, eikä kukaan muistanut, mihin olimme sen pysäköineen! Keskikaupungille kuitenkin.
Aloimme kulkea katuja päästä päähän järjestelmällisesti ja haravoida kaupunkia. Se kannatti ja auto löytyi lopulta. Matka jatkui kohti kotia ja pohjoista. Pistäydyimme Würtzburgissa, jossa oli hienoja palatseja.
Kasselin ylämäet olivat tuskastuttavan pitkiä, rekat ajoivat omaa reunakaistaansa kävelyvauhtia ylös apumiesten kävellessä niiden perässä hikisinä ilman paitaa. Autostamme paloi venttiili. Ihmettelimme auton äänen röplöttämistä ja tehon häviämistä. Venttiilin palaminen oli Fiat 128:n tyyppivika ja se sattui nyt meille. Kun vielä rengaskin puhkesi autobaanalla, se koetteli. Mutta vatsat olivat kaikilla jo kunnossa.
Ajoimme Hampurin ohi ja ylitimme mahtavan Elben. Kävimme tuttujen luona Glücksburgissa ja tutustuimme heidän kanssaan Wasserschloss Glücksburgiin. Ylitimme Flensburgissa rajan ja saavuimme Tanskaan. Kävimme Legolandissa, joka oli avattu 1968. Seilasimme autolautalla Sjellandiin. Köpiksessä näimme Pienen Vedenneidon ja poikkesimme Tivolissa. Olimme yötä Campingissä viiden kilometrin päässä Köpiksestä.
Menimme lautalla Helsingöristä Helsingborgiin ja olimme Ruotsissa. Ajoimme yötä myöten kylmässä ja röplöttävässä autossa Etelä-Ruotsin läpi Tukholmaan. Auton lämmityslaite oli mennyt rikki. Tytöt olivat kääriytyneet takapenkillä filtin sisään. Ikkunoita oli pidettävä raollaan huurtumisen välttämiseksi. Palelimme ja tärisimme kylmästä. Toivoimme lisäksi, ettei tule uutta rengasrikkoa, koska meillä ei ollut ehjää vararengasta. Saavuimme Kapellskäriin kahden aikaan yöllä. Pystytimme teltan P-paikan viereen 4-tien varteen. Seilasimme autolautta Dianalla seuraavaksi illaksi Naantaliin. Nukuimme laivan aurinkokannella itsemme kuntoon, olimmehan nuoria. Minä porukan vanhimpana olin 26-vuotias.
Ajoimme Naantalista Helsinkiin äidin 50-vuotispäiville. Loma loppui ja työt alkoivat seuraavana päivänä. Automatkamme pituus oli 7000 km. Vuorottelimme molemmat miehet kuskin hommissa. Kävimme kymmenessä maassa: Ruotsissa, Puolassa, Tsekkoslovakiassa, Itävallassa, Unkarissa, Jugoslaviassa, Italiassa, Sveitsissä, Saksassa ja Tanskassa. Reissun jälkeen vaihdoin auton.
Ajoreittimme oli Suomi-Ruotsi-Puola-Zekkoslovakia-Itävalta-Unkari-Jugoslavia-Italia-Sveitsi-Saksa-Tanska-Ruotsi-Suomi. Teimme matkaa 7000 km. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti